Nyt tarvitaan yhteistyötä ja innovatiivisia ratkaisuja

Psykologiresurssimme ovat jatkuvasti enemmän tai vähemmän vajaat. Samalla myös työn luonne pyrkii muuttumaan. Usein se tarkoittaa työnkuvan kapeutumista: joudutaan rajaamaan pois monia työtehtäviä ja asiakasryhmiä. Silloin keskitytään hoitamaan vain kaikkein tärkeimmät ja kiireellisimmät asiat. Samalla työ vaikeutuu, koska psykologille ohjaavat ja lähettävät tahot alkavat säästämään psykologiresurssia siten, että psykologille ohjataan vain kaikkein vaikeimmat ja monimutkaisimmat tapaukset. Niin varhaisvaiheen interventiot kuin myös ennaltaehkäisevä työ saavat hiljalleen väistyä, vaikka kuinka yhteisesti yritetään pitää niistä kiinni. Aikaa oman ammattitaidon ja työn kehittämiseen on vaikea löytää. Kaikki tämä vähentää työhön liittyviä onnistumisia ja ilon kokemuksia ja heikentää työntekijöiden jaksamista.

Omassa työssäni työssäjaksamisen kysymykset ovatkin tänä päivänä keskeisellä sijalla. Käymme jatkuvaa keskustelua siitä, miten työtä rajataan niin, että ihmiset kuitenkin saisivat tarvitsemansa avun ja että työ säilyisi psykologille itselleen mielekkäänä. Työnohjaus, kollegiaalinen tuki, työaikajärjestelyt, henkilökohtaiset lisät, yhteistyö työterveyshuollon kanssa ym. esihenkilön käytössä olevat keinot auttavat jossain määrin jaksamaan työpaineita. Koen kuitenkin, että näillä keinoin emme ratkaise varsinaista ongelmaa, eli sitä että lähtökohtaisesti työntekijöiden määrä olisi suhteessa alueen tarpeisiin. Kieltämättä välillä mieleen hiipii myös neuvottomuutta siitä, kuinka saisi tuettua työntekijöitään jaksamaan kaikkien olemassa olevien työpaineiden kanssa.

Psykologit eivät suinkaan ole yksin tämän ongelman kanssa. Tätä kirjoittaessani kunta- ja sotealan sopimusneuvottelut ovat meneillään. Tehy ja Super ovat ryhtyneet järeisiin toimenpiteisiin joukkoirtisanoutumisen uhalla. Myös psykologit ovat mukana työtaistelutoimissa, mitä ei minun työurani aikana ole ennen tapahtunutkaan. Julkisen puolen työn kuormittavuus ja jatkuva vaje henkilöstössä heijastuu näin myös päättäväisyytenä, jolla sopimusneuvotteluihin on lähdetty. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tehdystä työstä kuuluu saada sen arvoinen rahallinen korvaus. Uskon kuitenkin, että pelkällä onnistuneella palkkaratkaisulla ei yksistään ratkaista tätä koko hoitojärjestelmää nakertavaa perusongelmaa työvoiman saatavuudessa ja jakautumisessa. 

Toivon, että kun lopulta päästään uuteen työsopimukseen, niin myös nyt kärjistynyt vastakkainasettelu työntekijöiden ja työnantajien välillä laantuu. Ratkaistaksemme tämän ongelman me tarvitsemme jatkossa tiivistä yhteistyötä niin työntekijöiden, työnantajien kuin poliitikkojen kesken löytääksemme innovatiivisia ratkaisuja työntekijäpulan juurisyihin. 

Kirjoittaja on Psykologiliiton hallituksen varapuheenjohtaja, kliinisen terveyspsykologian erikoispsykologi, psykoterapeutti ja vastaava erityistyöntekijä.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 2/2022.