Näkyvyys ei vie nälkää

Seuraavana kesänä siivosin tehtaan konttoria ja verstaan sosiaalitiloja. Konttoriväelle siivoojatyttönen oli usein kuin ilmaa, verstaan ukoille liiankin näkyvä. 

Muistan kuitenkin myös ajatuksen, josta sain iloa, rohkeutta ja voimaa: olin töissä. Minulle maksettiin palkkaa.

Kyllähän minä kotonakin osallistuin puutarhahommiin. Ja siivoamaan jouduin joka viikko, mistä en todellakaan pitänyt. Mutta kun työpaikalla pyyhin pöytiä ja kiillotin lattioita ja jynssäsin vessanpönttöjä työantajan kanssa kirjallisesti sovituin ehdoin, erikseen sovittua rahallista korvausta vasten, minä ihan rakastin työtäni.

Palkka muutti kaiken. Se oli paljon enemmän kuin korvaus tehdystä työstä ja menetetystä vapaa-ajasta. Halusin tehdä työni hyvin. Se, että minulle maksettiin työstäni, osoitti että minäkin olin tärkeä. Olin tarpeellinen.

Olin osa työyhteisöä ja samalla jotain suurempaa. Aikuisten maailmaa. Yhteiskuntaa.

Nykyisessä vankassa aikuisuudessani näen jo, ettei ole terveellistä niin yksilölle kuin koko yhteiskunnallekaan, jos ihminen osallisuuden, tarpeellisuuden, itsearvostuksen ja onnellisuuden kokemukseensa tarvitsee työsuhteen ja palkan. Työelämän muutokset ovat olleet viime vuosikymmeninä olleet nopeita, mutta kovin, kovin sitkeässä meistä useimmissa istuvat yhä lapsuuden ja nuoruuden aikana opitut arvot ja asenteet. Työorientoitunutta kansaa on oltu, hyvässä ja pahassa.

Yhdeksänkymmenluvun suuri lama kuitenkin horjutti vakiintuneita rakenteita. Kun itse valmistuin työelämään, ei vakituisia töitä kerta kaikkiaan ollut tarjolla. Sittemmin olen tehnyt liki koko työurani oloissa, joita yhä vielä kutsutaan epätyypillisiksi. Määräaikaisuuksia, sijaisuuksia. Pätkiä, silppua. Freelance-hommia itsensä työllistäjänä, ensin kirjoittavana toimittajana ja sitten kirjailijana.

Epätyypillisyydestä on tullut tyypillisyyttä monille ikätovereilleni ja varsinkin nuoremmille. Uusi normaali, johon on ollut sopeuduttava. Itsekin haikailen edelleen ajoittain vakituisen työpaikan ja sen etujen piiriin: säännöllisen työaika, ennustettava kuukausi- ja vuositulo, edes kohtuullinen eläkekertymä… Ja luovassa työssä on omat erikoispiirteensä hankaluutensa – ei vähiten se, etteivät muut aina ymmärrä, että työtä se on kirjailijan ja taiteilijankin työ.

Työtä, josta kuuluu maksaa palkka.

Luovan työn yllä leijuu merkillinen ja varsin yleinen käsitys siitä, että taiteilija, toisin kuin muut ihmiset, tekee työtään pelkästä kutsumuksesta, sisäisestä palosta ja inspiraation. Hänellä ei ole samoja proosallisia perustarpeita kuin niin sanotuilla tavallisilla tallaajilla.

Ikävä kyllä se ei ole totta. Runoilijakin tarvitsee ruokaa. Viulistinkin on maksettava vuokransa. Näyttelijän on paikkautettava lohjennut hampaansa. Paljon kertoo asenteista ja arvostuksesta se, että taiteilijalle saatetaan tarjota työkeikkaa, josta luvataan palkkioksi pelkkää lämmintä kättä.

Tähän tapaan: Tulisitko esiintymään maakuntajuhlaamme tänne kahdensadan kilometrin päähän? Voisit laatia ja pitää meille puolen tunnin alustuksen aiheesta, johon olet perehtynyt viimeiset viisi vuotta. Olemme pahoillamme, meillä ei ole budjettia, mutta tarjoamme sinulle kahvit.

Tai: Voisitko kuvata ja editoida kansainväliselle meikkifirmallemme viiden minuutin mainosvideon? Saat palkaksi näkyvyyttä ja ilmaista mainosta itsellesi, ja huulipunan, jota kuvauksessa käytät.

Näkyvyyttä ei kuitenkaan voi syödä. Ilmainen mainos ei ilahduta, kun olisi ostettava lapselle kurahaalari.

Niin sanonut pro bono -hommat ovat asia erikseen. Moni taiteentekijöistä varmasti haluaa joskus antaa ilmaiseksi oman työpanoksensa jonkin tärkeäksi kokemansa asian hyväksi. Sitä kutsutaan hyväntekeväisyydeksi. Mutta on eri asia osallistua ilman palkkiota mediatempaukseen, jonka järjestäjä on vähävarainen vapaaehtoisjärjestö kuin ylikansallinen pörssiyhtiö.

Ei ole harvinaista, että esiintyvä taiteilija on ainoa, jolle ei tarjota työstään asianmukaista korvausta. Firman tiedottaja, joka lavalla istuu haastattelemassa kirjailijaa, kyselee kysymyksiään palkatulla työajalla. Kuvaajalle, joka tallentaa tapahtuman firman nettisivuille, juoksee tili joka tunnilta. Palkkansa saa vahtimestari joka kantaa saliin tuolit katsojille ja kerää ne pois tapahtuman loputtua, ja leipuri joka on leiponut aulan kahvilassa myynnissä olevat viinerit.

Tästä epäkohdasta ja ajatusvinoumasta ovat luovan työn tekijöitä edustavat ammattiliitot ja taiteilijajärjestöt, joukossa oma Kirjailijaliittoni, rummuttaneet vuosia. Ei putkimiehen, postinkantajan tai lääkärinkään edellytetä tekevän työtään kahvipalkalla, eikä kaupasta ei voi noin vain käydä hakemassa ilmaisia vaatteita tai taulutelevisiota.

Miksi sitten taiteilijoiden on niin hankalaa perustella työn tilaajalle sitä, että oma työ on työtä, ja siitä pitää tilaajan maksaa? Joskus sitä vaikea itsekin hahmottaa ja sanallistaa tekijän itsensäkin. Juristi ja muusikko Lottaliina Pokkinen opastaa työkseen luovan työn tekijöitä, ja hänellä on tähän kiinnostava vastaus.

Monelle taidealalle tullaan tyypillisesti vuosien, jopa vuosikymmenten aikana. Konserttipianisti on aloittanut pianonsoiton harrastuksena musiikkiopistossa ehkä viisivuotiaana ja edennyt pitkäjänteisen harjoittelun, oppilaskonserttien ja tasokokeiden suoritusten myötä harrastelijasta ammattikoulutukseen, sitten korkeakoulutukseen. Isompia ja pienempiä esiintymisiä mahtuu ajalle kymmeniä ja taas kymmeniä. Iloa tuottava soittoharrastus on eittämättä muuttunut työksi, josta kuuluu saada elanto – mutta missä vaiheessa se tapahtuu? Milloin onkin äkkiä korrektia ja perusteltua alkaa odottaa palkkiota esiintymisestä, jonka vaatimat taidot ovat tuhansien tuntien harjoittelun tulosta? Kun pitäisi niitä opintovelkojakin jo lyhentää…

”Luovat alat? Taide? Pöh! Laulan minäkin suihkussa, enkä odota että siitä kukaan maksaa. Menkööt oikeisiin töihin, jos ei taiteilu elätä”, joku ilkeäleuka sanoo aina. ”Minä katson televisiota. En mitä mitään taidetta tarvitse.”

Siihen voisi vastata, että mitä sieltä katsot, pelkkää uutisia ja urheiluako? Joka ikisen tv-sarjan tekijäluettelossa on kymmenittäin luovan työn tekijöitä. Ja joku ne uutisten videotkin on kuvannut ja urheiluruudun tunnarin säveltänyt!

Koronarajoitusten aikana havahduimme siihen, miten paljon oli omasta arjesta ja juhlasta poissa, kun ei voinutkaan käydä konserteissa, teatterissa elokuvissa, alkuun jopa kirjastoissa. Monelle alan ammattilaiselle pakollinen työttömyys oli liikaa. Moni vaihtoikin alaa. 

Luovan alan järjestöt ovat nostaneet esiin, että kyse ei ole mistään pikku puuhastelusta ja harrastelusta. Kulttuuriammatit työllistävät 120 000 veroja maksavaa suomalaista, joista kolmannes on yrittäjiä. Verrataanpa sähkö- ja elektroniikkateollisuuteen: se työllistää 40 000 henkeä. Surullisenkuuluisan turvetuotannon työllisyysvaikutus on vain 2 500 henkilötyövuotta.

Luovan työn tekijöitä on suomalaisesta työvoimasta noin 3,3 prosenttia, ja samaa kokoluokkaa on alan osuus bruttokansantuotteesta. Se on noin kolminkertainen esimerkiksi maatalouteen verrattuna. Jopa Suomen perinteinen menestysala paperiteollisuus tuottaa vain puolet luovan alan bruttokansantuotteesta.

Kyseessä on kasvuala, joka tuottaa sekä aineellista että henkistä hyvinvointia niin tekijöilleen kuin kokijoilleen, jos niin sallitaan. Jos luovan tekijälle annetaan paitsi ansaitsemansa arvostus myös taloudellinen mahdollisuus tehdä työtään jatkossakin.

Entäpä sitten se kuuluisa kutsumus? Se, että työstään pitää, ei ole kunnon peruste sille, ettei siitä kuuluisi maksaa. Kutsumus omalle alalle ei edes ole taiteilijoiden erioikeus. Sellainen on myös monella sairaanhoitajalla. Ja luokanopettajalla. Ja tutkijalla ja it-insinöörillä. Jopa yritysjohtajaa voi ajaa kutsumus. Silti kukaan näistä kovan luokan ammattilaisista tuskin suostuisi tekemään työtään palkatta.

Pauliina Susi on vantaalainen kirjailija ja valtiotieteiden maisteri, joka sai tästä kirjoituksesta asianmukaisen palkkion.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 3/2021.