Siirry sisältöön

ESSEE

Moderni kokemus ja merkityskato

Kun ‘vahva’ yhteisöllisyys (uskonto, ideologiat, yhteys luontoon) modernin ajan edetessä vähitellen hävisi, ihmiset altistuivat omalle psyykelleen, kirjoittaa sosiologi Eva Illouz. Viimeistään toisen maailmansodan jälkeisen keskiluokan elämä tästä syystä psykologisoitui ja syntyi ‘moderni kokemus’. Se on lähes kokonaan psykologisoitunut: oma kokemus nimetään, tulkitaan ja sille annetaan merkitys psykologian käsittein. Se on pääosin yksityistynyt: kukin tekee kokemustensa nimeämisen, tulkinnan ja merkityksen annon yksin, silloinkin kun se tapahtuu terapeutin tai muun vastaavan ammattilaisen kanssa, jolloin oman kokemuksen nimeämistä sanotaan ‘oivallukseksi’.

Tämä elämän psykologisoituminen mystifioi yhteisyyden ja yhteisöllisyyden, koska sen mukaan kaikki löytyy nyt omasta itsestä. Arjessa tämä mystifikaatio ilmenee omien ongelmien syiden psykologisena pohdintana, terapiassa keskittymisenä psyykkisiin ilmiöihin ja rakenteisiin, ja psykologisissa teorioissa valintoina, jolloin kokeminen rajataan pelkästään psyykkiseksi. 

Siksi, panostaa sitten ‘oman kasvun’ kirjoihin ja kursseihin tai menee terapiaan, kyse on loppujen lopuksi aina itsestä. Yksi tämän ajan uskontunnustuksista voisikin kuulua: minä uskon omaan itseeni, oman itsen jatkuvaan kehitykseen, siihen, että kaikki löytyy minusta itsestäni, ja vapaaseen, itsenäiseen, omavastuiseen yksilöön, muista erilliseen ja irralliseen, joka riittävästi kasvettuaan voi löytää tien toisten luo, amen. 

Otetaan mystifioinnin yhdeksi esimerkiksi ‘paino’. Se lisääntyy ihmisillä keskimäärin ja sitä pidetään terveysriskinä. Painoon tarjotaan ratkaisuksi erilaisia keinoja vähentää sitä (tai joskus lisätä, jos se on tavoite). Erilaisilla dieetti- ja laihdutus- ja painonhallintakeinoilla saadaan yleensä hyviä tuloksia, mutta vain noin 5% on pysyviä. Pulma on siinä, että paino on pääosin irrotettu omaksi, itsenäiseksi alueekseen eikä nähdä sen yhteyksiä muuhun elämään. Tällaisena irrallisena ‘paino-ongelmana’ se on myös helppo psykologisoida, muuttaa elämänhallinnan, itsehyväksynnän tai muuksi vastaavaksi psykologiseksi kysymykseksi ja siirtää psykologien ja terapeuttien hoidettavaksi. Entä jos palautetaan painokysymys takaisin sinne, minne se kuuluu, ilmaukseksi elämisen tavasta? Ei ole mitään erillistä painokysymystä, vaan on kysymys elämäntavasta kaikkineen, jonka yksi ilmaus yli- tai alipaino on. Henkilön painon pysyvä muutos on koko elämäntavan muutosprosessi. Siinä ei muutu pelkästään paino, vaan kaikki ihmisen elämäntavassa, ja paino tuon kokonaisvaltaisen muutoksen yhtenä osana, ja silloin ihan itsellään. Kun fokus siirretään painoon ja ihmisen kykyyn hallita painoaan, mystifioidaan (piilotetaan) elämäntavan kokonaisuus ja kaikki siihen liittyvät suhteet (muihin, itseen, ylipäätään elämiseen ja olemiseen). 

Mistä minäkysymykset tulevat? 

Toinen esimerkki, missä yhteisyyden mystifioituminen näkyy, on meille neuvoiksi annettavat minä -kysymykset. Sellaisia ovat esimerkiksi ‘kuka minä olen?’, joka kysyy identiteettiä, ‘mitä minä haluan?’, joka kysyy elämän suuntaa tai ‘mikä minulle on tärkeätä elämässä / työssä / parisuhteessa?’, joka kysyy arvoja. 

Erityisen selvästi tämä kaikki näkyy Maaret Kallion esittelemässä kysymyksessä ‘missä minua tarvitaan’, jonka tarkoituksena on auttaa tekemään elämästä merkityksellistä. Toiveena on, että ‘missä minua tarvitaan’ -kysymys auttaisi löytämään ulos yltiöyksilöllisestä elämästä, mammonan keräämisestä ja pintakiillosta, jotka eivät johda ”syvästi hyvään elämään”. En epäile, etteikö se joissakin tilanteissa voisi olla hyvä kysymys, mutta yleisenä ratkaisuna meille kaikille se voi pikemminkin lisätä yltiöyksilöllisyyttä.  

Kysymys kertoo ajastaan. Kun sanotaan, että ‘missä minua tarvitaan’ -kysymys auttaa tekemään elämästä merkityksellistä, on implikaationa, että elämä ei ole merkityksellistä. Jos tällainen esitetään ylipäätään nuorille, implikoidaan, että heiltä on elämän merkityksellisyys kadoksissa.  

‘Missä minua tarvitaan’ -kysymyksen ajatellaan ”luotsaavat taitavasti kohti omaa toimintaa, suhteessa itseen ja toisiin”. Kun minä kysyn itseltäni, missä minua tarvitaan, minä haen ratkaisua itse ja pääosin itsestäni. Oman elämän merkityksellisyys päätetään itse ja haetaan viime kädessä itsestä. Tämä on nimenomaan yksilöllinen ratkaisu ja hienosta kysymyksestä huolimatta vaarana on, että olemme edelleen yltiöyksilöllisessä maailmassa opastamassa merkityksensä kadottanutta yksilöä syvemmälle itseensä. Mukana olevalle, johonkin jo kuuluvalle, kysymys ei välttämättä ole haitallinen.

‘Missä minua tarvitaan?’ -kysymys kertoo, että ratkaisu siihenkin, missä minua tarvitaan, siis yhteys toisiin ja yhteisöllisyys, löytyy sisältäni. Se ‘apina’ mikä meidän keskiluokkalaisten selkään tuli, kun vapauduimme ihanasti itsenäiseen ja vapaaseen elämään, oli täysi vastuu oman elämän onnistumisessa. Tämä on yksi keskeinen syy psykologia-tieteen, psykoterapioiden ja personal development-liikkeiden syntyyn. Sitä ennen, ‘vahvan’ yhteisöllisyyden aikaan, niitä ei nykyisessä laajuudessaan tarvittu. 

Kun meidät vapautettiin yksilöiksi ja jätettiin omillemme, omin avuin onnistumisen kompassiksi asetettiin omat halut ja omat tunteet. Freud muotoili tämän selkeästi teoriaansa, jonka mukaan persoonallisuus perustuu seksuaalisuuteen, siis haluun. Freud asetti 1900-luvun alussa vielä ‘realiteettiprinsiipin’ ‘mielihyväprinsiipin’ edelle, mutta toisen maailmansodan jälkeen syntynyt keskiluokka ja sen uusi yksilö käänsi tämän ympäri. Arvotutkimusten mukaan nyt eletään monin tavoin arjen hedonismia.  

(Oma) mielihyvä sinänsä ei ole ongelma, vaan se, että se on lähtökohta suhteessa toisiin. Jos ei puhtaasta itsekkyydestä synny yltiöyksilöllisyyden ylittävää yhteisöllisyyttä, niin epäilen syntyykö sitä omaan mielihyvään perustuvasta yhteisyydestäkään. Entä jos ajatellaan tämä toisinpäin: ensin on yhteisyys, sitten mielihyvä, se omakin.    

Jos minä mietin mitä annettavaa minulla on muille, mietin muiden tarpeita minänäkökulmasta ja pysyn tiukasti minänäkökulmassa. Jos lähdetään meistä, yhteisestä, minä on jo mukana ja merkityksellisyys on olemassa ilman (ulkokohtaisia) kysymyksiä. Silloin periaatteessa kaikki mitä voin antaa, on yhteiselle toiminnalle hyödyksi. Mutta se, mitä voin antaa, ratkeaa vasta mukaanmenon jälkeen, ei etukäteen. Sen miettiminen, mitä voisin muille antaa, kertoo vain, että olen ulkona, tai pahimmassa tapauksessa pudottaa minut pois yhteisyydestä takaisin yksilöksi. 

‘Mitä minulla on annettavaa’ -kysymyksellä on kyllä yhteisöllinenkin puolensa. Samalla kysymyksellä tehdään markkinatutkimusta tai opastetaan itsensä työllistäjää ja yrittäjää. Silloin se vie kysyjäänsä markkinoille ja sopii sikäli hyvin tähän aikaan. Ero sen välillä tarjotaanko näin kysyttäessä toisille omaa rakkautta (onko intohimolleni käyttöä) vai myydäänkö itseä (kuka on kiinnostunut, mitä tarjotaan), on veteen piirretty viiva. 

Jos muille tarjottavan kriteeri on tiukka, esimerkiksi sellainen ‘minun rakkauteni’ joka ‘toisille vahvistuu iloksi’, sanotaan melkein, että vain puhtaasta kirkkaasta rakkaudesta syntyvä on tarpeeksi, jotta minutkin otetaan mukaan ja elämäni tulee merkitykselliseksi. Onko merkityskato todella niin paha, että merkityksen etsintä pitää ulottaa melkeinpä myyttisiin mittoihin? Historiassa jonkun asian idealisointi tällä tavalla on usein tarkoittanut todella vaarallista tilannetta. Sota-aikana ‘isänmaa’, uuden uskonnon syntyessä ‘ikuinen elämä’ tai ‘uudelleen syntyminen’ tai miehen ja naisen suhteen tasavertaistuessa ‘romanttinen rakkaus’ olivat esimerkiksi tällaisia uhkatilanteissa mytologisoituja asioita.

Kun tiukka kriteeri nostaa vaatimustason korkealle, jotkut pääsevät sinne, verkostoituvat ja innovoivat uutta pienessä kestomaniassa, toiset eivät ja lähellä on kansantauti masennus, kolmannet häilyvät puolelta toiselle vähän jo muotidiagnoosi kaksisuuntaisen mukaisesti.   

Yhteisyyden löytyminen

Toinen tapa hakea kadotettua merkityksellisyyttä olisi etsiä sujuvia yhdessä tekemisen hetkiä. Meillä vapailla, itsenäisillä ja irrallisilla yksilöilläkin niitä pulpahtelee yllättäen eteen. Ne saattavat olla huomaamattomia juuri siksi, että silloin kaikki on kohdallaan, kuten pitääkin, eikä enää tarvitse huomata mitään. Se on vähän kuin terveys tai onnellisuus, ne huomaa vasta sitten kun niistä on puutetta. Näitä joskus flowksikin sanottuja hetkiä on silloin, kun lapset leikkivät tai tutut laskevat leikkiä, kun nuorilla musiikissa tai muussa taiteessa tai aikuisilla työssä on jokin luova projekti menossa, kun tiukemmassakin tilanteessa onnistutaan pysymään keskustelussa, ideoiden vaihdossa ja luovuudessa, edelleen monissa vapaa-ajan riennoissa ja kiinnostavissa koulutuksissa ryhmäilmiönä. Meillä kaikilla on kokemusta kuinka näihin tilanteisiin syntyy yhteisen tekemisen merkityksellisyyttä, joskus enemmän, joskus vähemmän. Silloinkin kun ‘viemme’ niihin merkityksellisyyttä, se syttyy eloon vasta yhdessä tekemisessä. Jos tutkii ensisijaisesti vain sisintään, siitä voi tulla pitkä harharetki eikä ehdi huomaamaan hetkiä, joissa merkityksellisyys tavallisessa arjessa syntyy aina uudestaan.      

Täällä kyse ei ole yhteisyyden synnyttämisestä, tekemisestä tai luomisesta, vaan jo olemassa olevan huomaamisesta. Yhteisyyttä ei voi ‘luoda’ mihinkään, mutta monesti ihmiset toimivat niin, että se syntyy. Omaa itseä voi olla vaikea kehittää yhteisyyden ulkopuolella. Ensin on yhteinen toiminta, sitten siinä syntyvä yhteisyys (ja kuuluminen) ja sitten sen sisällä tapahtuva oma kasvu. 

Otetaan esimerkiksi oman kokemisen jakaminen, joka yksi kohta, missä meille nykyisen keskiluokan yksilöille syntyy yhteisyyttä. Siksi avautuminen on niin yllättävää ja pysäyttävää arjessa ja työssä. Siksi katsomme tosiTV-ohjelmia, joissa ihmiset avautuvat ja siksi mediakonsultit neuvovat julkisuuden henkilöitä myöntämään virheensä. 

Avautumisen erityisyys on siinä, että se yhdistää ihmisiä, sekä ystäviä että parisuhteessa, mutta myös esimerkiksi ‘oman kasvun’ koulutuksissa, jotka lähtevät liikkeelle vasta sitten, kun turvallisuus on sitä luokkaa, että ihmiset voivat avautua toisilleen. Se on usein juuri jonkun toisen avautuminen missä me keskiluokan ihmiset löydämme itsemme, eikä niinkään oman itsen tutkiskelu. Tämä on itse asiassa se pääsyy, miksi ihmiset sellaisissa koulutuksissa käyvät, vaikka vuosikymmeniä luulin, että he kävivät siellä menetelmien vuoksi. Mutta menetelmätkin voivat jäädä yksilötyöskentelyksi, jolloin kyse olisi vain niiden ‘viihdekäytöstä’.  

”Share heart” on esimerkiksi yksi neuvo kouluttajalle luoda yhteyttä kuulijoihin. Se yllättää meidät  yksilöinä ja inhimillistää kouluttajaa. Avautumisessa ei lähdetä enää muuttamaan itseä tai toista, vaan pysähdytään, jäädään paikalleen, suorastaan vaan ollaan, palataan ihmisiksi, siis yhteyteen, jos sen haluaa sanoa hienosti. Ihminen muuttuu vasta pysähdyttyään ja antauduttuaan elämälle, sen kaikille puolille, sanoo Anne Peltonen. Tässä on pieni arkinen esimerkki: 

”Siirryin isossa globaalissa yrityksessä esimieheksi ja sain mentorin yhdessä toisen uuden esimiehen kanssa”, kertoo Nokian insinööri, ”Yllätys oli se, että mentorin viisaus ja kokemus ei ollutkaan se apu, minkä sain, vaan se, että kuulin kuinka toisella aloittavalla esimiehellä oli samoja epävarmuuksia, pelkoja ja muutenkin samanlaisia kokemuksia. Se oli yllätys. Jos toinen samanlainen ei olisi ollut mukana, olisin pitänyt kokemuksiani omaan minään liittyvinä epävarmuuksina tai tietämättömyyksinä.” 

Tässä näkyy selvästi kuinka uuden tilanteen kokemus voi joko psykologisoitua tai kääntyä yhteisyydeksi. Ehkä tässä voisi muistuttaa vanhasta maksimista: ”mitä henkilökohtaisempaa, sitä yleisempää”. 

Kun mallitin autonmyyjiä, he kertoivat, että vanhasta autosta täytyy kertoa jokin vika ostajalle, mikä on yksi avautumisen ja yhteyden luonnin tapa. Nokian vapaassa putoamisessa johtaja sai kontaktin hätääntyneihin ja vihaisiin työntekijöihinsä kertomalla ne virheet, mitä oli itse tehnyt. Täällä meidän yksilömaailmassamme avautuminen on yllättävää ja ‘aito’ avautuminen koskettavaa. Se on ikään kuin se kadotettu ihmisyys, minkä emme tienneet olleen kadoksissa muuten kuin epämääräisenä pahana olona, olisi yhtäkkiä ilmestynyt, ikään kuin se, mitä ei tiennyt etsivänsä, olisi yllättäen löytynyt. Avautuminen ei tietenkään ole mikään tekniikka, sen aitous arvioidaan aina kahdella tavalla: mitä se herättää itsessä ja kuinka se resonoi muissa.  

Muistatko tilanteita, jolloin joku on avautunut ”mua jännittää tulla tänne / riisuutua / tms.” ja kuinka se on rakentanut yhteyttä, inhimillistänyt ja rentouttanut tilannetta? Tässä kannattaa nyt olla tarkkana. On yksi asia kertoa pelkäävänsä ja hämätä toinen auttamaan tai rohkaisemaan ”ei tässä ole mitään pelättävää”. Tämä ei ole yhteyttä. Kokonaan toinen juttu on avautua pelostaan, jolloin toinenkin avautuu pelostaan, sekä itselleen että toiselle. Nyt syntyy yhteys, nyt ‘kohdataan’ oikeasti. Nämä ovat itse asiassa läpimurtokokemuksia esimerkiksi parisuhteissa ja terapiassa. Myös NLP koulutuksessa läpimurto tapahtuu silloin kun joku avautuu, esimerkiksi demoon tultuaan. Juuri tähän kouluttaja on tähdännyt, juuri tätä hän on kärsivällisesti odottanut. Avautumisen vaikutus, kuten edellä sanottiin, voi täällä meidän yksilömaailmassamme olla dramaattinen, siksi ‘use with moderation’, käytä harkiten. Joskus se löytyy vasta kun kaikki muut kivet on käännetty eikä ole enää mitään muuta keinoa kuin uskaltaa olla rehellinen, olla alasti. Tässä mielessä kaikki  auttaminen on vahingollista silloin kun se torjuu avautumista ja hierarkisoi tilanteen auttajaksi ja autetuksi (ensiaputilanteet ovat erikseen). Mutta tämänhän me psykologit ja terapeutit jo tiedämmekin.  

Miksi tässä niin vieno asia kuin ‘avautuminen’ nostetaan esiin dramaattisesti vaikuttavana tekijänä? Siksi, että avautuminen on yksi tehokas vastalääke yksin pärjäämiselle, kaikelle liialliselle vaativuudelle ja tehokkuudelle, sille että kaikki tarvittava löytyy itsestä, ja siksi kääntää aina hetkeksi koko itsekeskeisen ja ylipsykologisoituneen elämäntavan ympäri, näyttää oven yhteisyyteen.     

Kun yhteys ja yhteinen toiminta syntyvät, ei tarvitse enää kysyä elämän merkityksellisyyden perään. Tämä on tietenkin kuvattu miljoona kertaa. Silti sitä on vaikea oppia näkemään, ainakin minun, eivätkä psykologian ja psykoterapian opinnot ole helpottaneet asiaa, pikemminkin päinvastoin. Timo Järvilehto on sanonut, että ihminen syntyi silloin, kun esi-isämme alkoivat tehdä yhdessä jotain sellaista, mitä kukaan ei olisi saanut aikaiseksi yksin. Sama ihmisen syntymisen ihme tapahtuu edelleen päivittäin parisuhteissa, perheissä, ystävien kesken, erilaisissa vapaa-ajan ryhmissä ja työssä. Totte Vadénin kanssa kirjoitimme tästä yhden version Matka Toistensa Luo -kirjaan, jossa mallitettiin kouluttajaa, joka osasi, ei saada aikaan, vaan sallia esiin sellaista yhteistä toimintaa, josta tulee hyvää alustaa kunkin mukana olevan omalle kasvulle. 

Kirjoittaja on psykologi ja NLP Trainer

Saatat olla kiinnostunut myös näistä