THL:n ylilääkäri Outi Linnaranta on mielenterveyspalvelujen asiantuntija, jonka tehtäviin kuuluu tilannekuvan muodostaminen erityisesti julkisen sektorin mielenterveyspalveluista erilaisten kyselyjen ja arviointien perusteella. Hän myös antaa suosituksia toimenpiteistä, joiden avulla palveluista saataisiin enemmän terveyshyötyä.

Linnarannan päätehtävänä on vuodesta 2020 ollut mielenterveysstrategian toimeenpanon koordinointi. Mielenterveysstrategian tavoitteena on turvata mielenterveystyön jatkuvuus ja tavoitteellisuus vuoteen 2030 asti.

Ammattilaisten riittävyydestä on huolta

Tuleeko yhteiskunnan näkökulmasta psykologien osaaminen parhaaseen käyttöön niissä tehtävissä, missä he nykyään toimivat? Minkälaista osaamista ylipäätään tarvitaan mielenterveyskriisin ratkaisemiseksi?

Linnaranta nostaa ensimmäiseksi esiin kysymyksen terveydenhuollon ammattilaisten riittävyydestä. Hänen mukaansa se on tällä hetkellä yhteiskunnan kantokyvyn kannalta keskeinen kysymys. 

– Kun ajattelee, minkälainen pahoinvointi lapsilla ja nuorilla on, ja suhteuttaa sitä eläköityvien määrään, niin siinä on yhtälö, joka ei toimi. Nuorista ikäluokista ei löydy tarpeeksi tekijöitä eläkkeelle jäävien tehtäviin, varsinkaan sitoutumaan julkisen sektorin töihin.

Työvoimapula huomioiden Linnaranta lähtee pohtimaan, minkälaista osaamista tarvitaan auttamaan mielenterveyden ongelmissa erityisesti lasten ja nuorten kohdalla.

– Olen lukenut esimerkiksi terapiatakuun valmistelun yhteydessä paljon tutkimuksia siitä, minkälainen koulutus pitää olla, että voi auttaa masennuksessa ja ahdistuksessa. On metodisesti erinomaisesti tehtyjä tutkimuksia, joissa on menty kehitysmaahan ja annettu maallikoille strukturoitu koulutus, ja tulokset hoidosta ovat hyviä.

Linnarannan mukaan kyseisiin tutkimuksiin perehtyminen on ollut hänelle psykiatrian erikoislääkärinä ja ylemmän erityistason psykoterapeuttina iso paradigman muutos omassa ajattelussa.

– Tutkimustieto siis haastaa sen ajatuksen, että tarvitsee olla korkeasti koulutettu mielenterveysalan ammattilainen, jotta voisi auttaa ihmisiä lievemmissä mielenterveyden ongelmissa. 

Vaikuttavuustutkimusten perusteella on ilmeistä, että lyhyen menetelmäkoulutuksen saaneet sote-ammattilaiset pystyvät tarjoamaan vaikuttavaa tukea ja hoitoa, kun kyse on kapea-alaisesta oireilusta ja toimintatapa on strukturoitu.

Linnarannan mukaan hänen tietoonsa ei ole tullut, että kuraattoreiden ja terveydenhoitajien tarjotessa vuorovaikutusohjantaa olisi seurannut nuorille vaarallisia tilanteita.

– Vaikka kaikilla koulutetuilla ei ole erityisosaamista psykiatrisesta diagnostiikasta eikä laajemmasta terapeuttisten menetelmien kirjosta, niin heidän kykynsä tunnistaa lyhyeen menetelmään soveltuvat ja enemmän apua tarvitsevat on parantunut täsmäkoulutuksella. On voitu luottaa, että ammattilaiset ohjaavat eteenpäin muuta apua tarvitsevat.

Psykologin paikka hoitoketjussa?

Linnarannan mukaan voisi ajatella, että psykologien arviointiosaaminen tulisi parhaiten käyttöön silloin, kun se auttaisi määrittämään hoidon, erityisesti resurssi-intensiivisen hoidon kulkua. 

– Eli kun tarvitaan laajaa osaamista ja yksilöllistä arviointia siitä, miten hoito toteutetaan. Tällöinkin ajattelisin, että psykologin tutkimuksen tarpeesta päätetään siinä organisaatiossa, joka vastaa myös hoidosta tai kuntoutuksesta. 

Psykologia tarvitaan myös silloin, kun potilaalla on monenlaisia ongelmia. Näin on noin kolmasosassa mielenterveysongelmista.

– Psykologi osaa valita lähestymistavan hoitoon yksilöllisen harkinnan perusteella. 

Outi Linnaranta pohtii myös, onko psykologi liian koulutettu ammattilainen ”joka paikkaan”.

– Tavallaan kyse on myös siitä, että me emme ehkä tarpeeksi arvosta psykologin osaamista, jos ajatellaan, että heitä ripotellaan joka paikkaan. Pienenevien ikäluokkien yhteiskunnassa pitäisi miettiä yhteiskunnan kannalta kestäviä ratkaisuja. 

Linnaranta nostaa esimeriksi oppilaitospsykologit.

– Koulupsykologiksi menee tyypillisesti nuori vastavalmistunut psykologi, joka usein siirtyy nopeasti muihin tehtäviin. Onko toimintamallissa siis jotain ongelmallista? Onko syynä työn yksinäisyys, työvoimapulan tuoma työpaine vai onko itse työn sisällössä jotakin, joka ei tunnu mielekkäältä? 

Linnarannan mukaan pitäisi uskaltaa kysyä, ovatko psykologit ovatko psykologit oikeassa kohdassa palveluorganisaatiota.

– Monissa maissa ei kouluissa ole edes sairaanhoitajia ja kuraattoreita. Ainakin 20 vuotta on puhuttu, että kouluissa ei ole tarpeeksi psykologeja. Voi myös pohtia, että pitääkö ylipäänsä olla. Esimerkiksi Norjassa psykologit työskentelevät mielenterveysyksikössä, joka palvelee opiskelijahuoltoa. Silloin heillä on tiimin ja erikoislääkärin tuki työssään.

Yksi taitekohta ammattilaisten sijoittumisen kannalta voi olla terapiatakuun voimaantulo.

– Se pakottaa käymään keskustelua, kuka hyvinvointialueella tarjoaa avun. Voisiko olla yksi porukka, joka keskittyy terapiatakuuinterventioihin? Miten kokonaisuudessa sijoittuu psykologi, entä muut ammattiryhmät?

Hyvinvointialueilla on mahdollista toteuttaa terapiatakuu lyhytpsykoterapialla. Monella julkisen sektorin psykologilla on psykoterapeuttikoulutus.

– Tiedän, että moni on turhautunut, koska sitä koulutusta ei julkisella sektorilla pysty hyödyntämään. Voisi olla vetovoimainen tekijä hyvinvointialueilla, että psykoterapeuttikoulutuksen käyneet psykologit pääsevät tekemään 20–25 kerran psykoterapioita.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 1/2025.