I 

Kävellessäni Hämeentietä marraskuisen aamun jäisessä tihkusateessa olen äkkiä vahvan mielihalun vallassa. Mitä jos pysähtyisinkin tähän, laskeutuisin asvaltille makaamaan, sulkisin silmät ja nukahtaisin. Sanotaanko sadan vuoden päästä voisin herätä venytellen kevätauringon paisteeseen, jonkinlaiseen parempaan maailmaan.  

Aamu on ollut kamala; tunteja ennen kellon soimista olen herännyt pohtimaan kiperää työasiaa. Olen onnistunut suututtamaan väärän ihmisen – jotenkin minusta on tullut tälle henkilölle syypää kaikkeen mikä organisaatiossamme (tai ehkä hänen elämässään) ei toimi, kuulemma hän parjaa työtapojani ylempien tahojen pöydissä. En mielestäni ole tehnyt mitään väärin, mutta sillä ei ole väliä. Edessä on joka tapauksessa kaikenlaista selvittelyä muutenkin kuormittavan työtilanteen lisäksi, alas istumisia esihenkilön kanssa, niin sanottua hullun myötäilyä, lisää unettomia öitä, ammatinvalinnan kyseenalaistamista. 

Sängystä noustessani olen päättänyt etten pura väsymystä läheisiini – ja sitten olen tehnyt niin. Raivoan teini-ikäiselle puhelimenkäytöstä, lauon suorastaan nerokkaan ilkeyden tilannetta rauhoittelemaan saapuneelle puolisolle. Eteisessä ennen lähtöä alan pitää asiaan oikeastaan mitenkään liittymätöntä palopuhetta someyritysten hirmuvallasta, kapitalismin tuhovoimasta, samasta joka on vienyt meidät ilmastokriisiin, maailmanloppuun. Todennäköisesti olen jättänyt perheenjäsenet taas miettimään miten on mahdollista, että tämä, täällä silmät verestäen paasaava raivohullu, työskentelee psykologina. 

Miten on mahdollista, että tämä, täällä silmät verestäen paasaava raivohullu, työskentelee psykologina.

Bussimatkan Kallioon olen selannut puhelimesta uutisia. Maailmanpolitiikka on suoraan Shakespearen tragediasta – valtaan viime voimanrippeillään takertuvien, hulluuden juoksuhiekkaan vajoavien vanhojen ukkojen tempoilua, vastustajien myrkyttämisiä, käskyjä kansanmurhaan. Paitsi keinottomaksi tämän edessä tunnen itseni typeräksi – maailmassa on oikeita ongelmia, syvää kärsimystä ja vääryyttä joihin tulisi välittömästi puuttua. Ja mitä minä teen: pyörittelen hyväosaisen pikkuruisia pulmiani, mikä idiootti.

En sentään käy Hämeentielle makaamaan, käännyn Haapaniemenkadulle, saavun Taideyliopiston Teatterikorkeakoululle. 

Toisessa kerroksessa avaan luokkahuoneen oven ja astun sisään.

Kun kaksi tuntia myöhemmin kiidän metrossa kohti työpaikkaani, olen kuin eri ihminen. 

Olo on on kevyt ja pirteä, on kuin suoniini olisi ruiskutettu jotakin huumetta. Näen kirkkaasti taas, näen kaikkialla toivoa, mahdollisuuksia, ratkaisuja. 

II

Mitä tuossa luokkahuoneessa tapahtui? Minkälaista huumetta minulle annettiin?

Nyt jo muutaman vuoden ajan olen saanut olla mukana ohjaamassa reflektiivisen kirjoittamisen ja kertomuksellisen osaamisen ryhmiä Taideyliopiston Health, Narrative and the Arts -hankkeessa. Vuonna 2021 käynnistyneen, kirjailija Jussi Valtosen johtaman hankkeen tavoitteena on internet-sivujen mukaan tukea ”kertomuksellisen osaamisen tunnistamista, kehittämistä ja soveltamista sosiaali- ja terveydenalan työntekijöiden arjessa”. Opettamiemme, kaupungin sote-ammattilaisille suunnattujen kurssien lisäksi hankkeessa on esimerkiksi käynnistetty tieteellistä tutkimusta ja kutsuttu alan kansainvälisiä asiantuntijoita luennoimaan aiheesta. 

Kurssien viitekehyksenä toimii erityisesti narratiivinen lääketiede, yhdysvaltalaisen lääkärin ja kirjallisuudentutkijan Rita Charonin kollegoidensa kanssa New Yorkin Columbian yliopistossa 2000-luvun vaihteesta saakka kehittelemä lähestymistapa. Narratiivisen lääketieteen kantavia ajatuksia on, että lääkärit ja muut kliinistä työtä tekevät tarvitsevat luonnontieteellisen osaamisensa lisäksi narratiivista, kertomuksellista kyvykkyyttä ymmärtääkseen potilaitaan, heidän tarinoitaan, sairauden inhimillistä puolta ja myös omia tunteitaan. Tätä kertomuksellista osaamista taas voi harjoitella esimerkiksi kirjallisuuden tarkan lähilukemisen ja reflektiivisen kirjoittamisen avulla. 

Laajemmin katsoen narratiivinen lääketiede on osa koko ajan kasvavaa, kansainvälistä medical and health humanities -kenttää, jossa pyritään yhdistämään lääketiedettä, terveydenhoitoa ja humanistista tutkimusta. Kertomuksellisen osaamiseen harjoittelusta voi toisaalta ajatella olevan hyötyä oikeastaan missä tahansa ammatissa, jossa kohdataan ihmisiä.  

Taideyliopistossa kursseillamme kaunokirjallisten tekstien lukemista ja kirjoittamista käytetään sote-työntekijöiden itsereflektion apuvälineenä. Ryhmässä tehtävissä kirjoitusharjoituksissa voidaan vaikkapa asettua asiakkaan näkökulmaan tai katsella tapahtumia ulkopuolisen kertojan silmin. Luetuista teksteistä keskustelu taas voi esimerkiksi auttaa havaitsemaan ja kyseenalaistamaan omaa työtä kapeuttavia narratiiveja.  

On myönnettävä että mukaan lähtiessäni minulla oli epäilykseni – voisiko tästä todella olla hyötyä osallistujille? Mitä heidän kuuluisi tästä saada? Pelkoni osoittautuivat lievästi sanoen turhiksi. Ryhmistä kerätty palaute on ollut suorastaan raivokkaan positiivista. Osallistujat kuvaavat paitsi virkistyneensä myös ymmärtävänsä työtään, itseään ja oikeastaan koko maailmaa aivan uusilla tavoilla, olleensa ”koko työuransa parhaalla kurssilla”. 

Siinäkään mielessä menetelmien toimivuuden ei ehkä kuuluisi yllättää, että kirjoittamisella ja lukemisella reflektion ja terapiankin välineinä on totta kai pitkä, ainakin antiikin aikoihin ulottuva historia, jota esimerkiksi Juhani Ihanus on teksteissään avannut. Lukemista ja kirjoittamista ja niiden vaikutuksia muun muassa terveyteen ja hyvinvointiin on myös tutkittu kokeellisinkin asetelmin jo vuosikymmeniä. 

III 

Mutta siis: mitä minulle tuona marraskuisena aamuna tapahtui? Yritän selittää. 

Puheena olleena kurssikerralla käsittelimme amerikkalaisen Marie Howen (s. 1950) runoa Mitä elävät tekevät. Runo alkaa: 

Johnny, tiskiallas on ollut monta päivää tukossa, joku syömäväline on varmaan pudonnut / sinne. Eikä Drano-putkenavaaja toimi vaan haisee vaaralliselta, ja tiskit ovat kasautuneet – 

Howen runossa uupuneen ja yksinäisen oloinen puhuja vyöryttää esiin arkensa yksityiskohtia. Sanat osoitetaan Johnnylle, jonka alamme ymmärtää olevan puhujan kuollut läheinen. Kohosteiseksi nousee kohta runon keskivaiheilla, jossa puhuja ymmärtää: Jo viikkoja, autonratissa, tai pudottaen ostoskassin kadulle, / särkien kassin, olen miettinyt: Tämä on sitä mitä elävät tekevät.

Olen kurssiemme yhteydessä käynyt tämän hienon runon moneen kertaan läpi, luullut tulleeni sille jotenkin immuuniksi. Mutta kuten taiteen kanssa usein käy, tulen yllätetyksi. Luokkahuoneessa runoa ääneen luettaessa mieleeni ilmaantuu arvaamatta uusi tulkinta, niin voimakkaita tunteita herättävä, että joudun kirjaimellisesti puremaan huultani etten pillahtaisi itkuun. 

Tämä on sitä mitä elävät tekevät.

Olen äkkiä ymmärtänyt että Howen runossahan puhutaan K:sta, ystävästäni joka teki lukiossa itsemurhan. K. on tullut tähän huoneeseen, seisoo edessäni, tuo kiharatukkainen, nauravainen, jatkuvasti höpöttävä poika. Enkä minä ole enää 47-vuotias, työelämään ja maailmaan väsynyt, läheisiään piinaava perheenisä – olen taas 16-vuotias ja sen yhden leikkikoulun pihalla jauhamassa skeidaa ja katsomassa kuinka K. puhaltelee tupakansavusta renkaita; olen taas 18-vuotias ja K:n hautajaisten jatkoilla Alibissa kyselemässä kysymyksiä joihin en koskaan saa vastauksia.

Ja samalla kun runo vie minua menneeseen, se palauttaa minut voimallisesti tähän hetkeen. Minä olen vielä täällä, K. ei. Minusta tulee tavallaan runon puhuja – minä alan kertoa K:lle mitä elävät täällä tekevät, millaista elämä on. Alakuloisuuden suossa tarpomista, vihanpurkauksia ja väärinymmärretyksi tulemista, avuttomuutta poliittisten johtajien ja vallanhimoisen typeryyden armoilla, sotaa ja murhaa. Mutta myös iloa ja kauneutta, sitä kun pieni lapsi tarttuu arvaamatta kädestä, tai joku jossain tunnustaa toiselle rakkautensa, laulaa laulun tai maalaa taulun. Ja joskushan diktaattorit kaatuvat, sitäkin on tapahtunut.

IV

Ryhmässä reflektoimme runoa; se saa uusia tulkintoja, resonoi meissä eri tavoin. Huomaan nopeasti etten ole yksin, muillakin on K:nsa. Lähdemme töihimme, muistutamme toisiamme: viikon päästä taas. 

Metrossa kaivan vihkon ja kynän esiin. Aloitan uuden tekstin sanoilla, joihin Howen runo loppuu.

Olen elossa. Muistan sinut. 

*

Antti Ritvanen on psykologi ja kirjailija, jonka toinen romaani Hyvää jatkoa, Homo sapiens! (Otava) ilmestyi 2023. 

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 2/2024.