Mikä mieli?

Strategian lähtökohta on maailman terveysjärjestön määritelmä, jonka mukaan mielenterveys on hyvinvoinnin tila, jossa ihminen tunnistaa omat kykynsä, pystyy selviytymään normaaleista elämään kuuluvista paineista, pystyy työskentelemään tuloksia tuottavasti sekä osallistumaan yhteisönsä toimintaan. Samalla mielenterveyden häiriintyminen määrittyy tilaksi, joka haittaa yllä mainittujen asioiden toteutumista. 

Strategiassa mieli kuvastuu sellaisena yksilön ominaisuutena, johon voidaan vaikuttaa yksilöön joko suoraan tai epäsuoraan kohdentuvin menetelmin. Asia on kuitenkin monisyisempi, sillä meillä ei edelleenkään ole yksiselitteistä määritelmää mielelle, saati kunnollista käsitystä siitä, miten tämä voi olla terve tai häiriintynyt. Käsitteiden ja määritelmien epäselvyydestä seuraavat ongelmat voivat pahimmillaan siirtää painopistettä pois niistä asioista, jotka aidosti auttavat ihmisiä ratkaisemaan elämänhaasteita.

Ensinnäkin yllä kuvattujen mielenterveyden kriteerien täyttyminen on riippuvainen kontekstista, eli sekä elämäntilanteesta että siitä, millaisia mahdollisuuksia ja odotuksia ympäröivä maailma ihmiselle asettaa. Mielenterveydeksi tai sen häiriintymiseksi tulkitut ilmiöt eivät näin palaudu vain yhden ihmisen ominaisuuksiin. Tällaisten määrittelyongelmien tiedetään vaikeuttaneen näyttöön perustuvien käytäntöjen kriteerien täyttämistä, johtaen samalla yksilökeskeisten ja tilanteeseen nähden kapea-alaisten menetelmien korostumiseen elämäntilanteen joustavammin huomioivien lähestymistapojen kustannuksella. Tällöin jo valmiiksi niukat resurssit kohdentuvat tavalla, joka ei kunnolla edistä toimijoiden välistä yhteistyötä, eikä näin ongelmien juurisyiden ratkaisemista siellä, missä niitä olisi tehokkainta ratkaista. 

Vaikka strategia pyrkiikin ansiokkaasti huomioimaan laaja-alaisesti psyykkiseen hyvinvointiin vaikuttavat tekijät, palautuu siinä mieli-käsite pitkälti yksilön ominaisuuksiin. Tämä välittyy myös strategiassa kuvatuissa toimissa ja kansallisissa mittareissa, joista useimmat eivät kontekstista irrallaan kunnolla tavoita niitä ilmiöitä, joita niiden oletetaan tavoittavan.

Toiseksi, mielenterveyden uhkana strategiassa esitetään joukko kuormitustekijöitä, jotka itsessään kertovat yksilön mahdollisuudesta vastata yhteisön odotuksiin ja vaatimuksiin. Strategiassa mielenterveyden uhkatekijät ja mielenterveyden häiriintyminen ovatkin käsitteinä osin päällekkäisiä. Koska kyseiset uhkatekijät jo itsessään riittävät kertomaan mistä usein on kysymys, miksi meidän on lähtökohtaisesti käytettävä epämääräistä mieli-käsitettä vaikeiden tunteiden ja ajatusten, vuorovaikutuksellisten ongelmien tai minkä tahansa muun (jonkun) odotuksesta poikkeavan ilmiön kuvaamiseen?

Kehäpäätelmä tulee ilmeisemmäksi puhuttaessa mielenterveyshäiriöistä, joita tällä hetkellä määritellään oirekuvauksen perusteella; havaittu ongelma tai oire määritetään ensin diagnoosikriteerein tietyksi mielenterveyshäiriöksi, jonka sitten herkästi tulkitaan aiheuttavan tämän samaisen oireen tai ongelman. On huomautettu, että mielenterveysongelmat saatetaan tämän vuoksi mieltää elämäntapahtumiin nähden käsittämättöminä, muista inhimillisistä reaktioista poikkeavina ja samalla ihmistä kokonaisvaltaisemmin määrittävinä ilmiöinä. Tällainen keinotekoinen jaottelu tuottaa hedelmällisen maaperän myös ennakkoluulojen syntymiselle, ja tätä kautta inhimillisiä kokemuksia kapeuttavan diagnoosikielen vahvistumiselle. Myös mielenterveyspolitiikassa olisi syytä jatkossa arvioida tarkemmin sitä, tarvitseeko ihmiselon haasteita kuvata yksilöön palautuvien sairauksien oireina tai häiriöinä, jotta ottaisimme tilanteet vakavasti ja pystyisimme tarjoamaan ihmisille sitä apua, jota he kiistatta tarvitsevat.

Mielenterveysstrategian ansioksi voidaan lukea pyrkimys ohjata tarpeenmukaista ja eri toimijoiden raja-aidat ylittävää pitkäjänteistä työtä, jossa resursseja kohdennetaan inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi.  Monitulkintaisen mieli-käsitteen ja tätä kautta yksilökeskeisten selitysmallien korostuminen johtaa kuitenkin pahimmillaan näkökulman kapeutumiseen, joka vaikeuttaa apua tarvitsevien ihmisten kokonaisvaltaista kohtaamista sekä laaja-alaisempaa hyvinvointia uhkaavien tekijöiden ennaltaehkäisyä tavalla, joka on mielenterveysstrategian laaja-alaisten kehitystavoitteiden vastainen. Lisäksi tämä voi siirtää huomiota pois jo olemassa olevien toimintatapojen vahvistamisesta ja nykyisten resurssien kohdentamisesta tarkoituksenmukaisemmalla tavalla. 

Onkin tärkeää, että strategia mahdollistaa myös jatkossa keskustelun käymisen ja näkökulman laajentamisen kohti kokonaisvaltaisempaa hyvinvointia – tässä mielessä se on onnistunut avaus meitä jokaista koskettavaan aiheeseen.

Kirjoittaja työskentelee psykologina Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirin psykiatrian ja riippuvuuksien hoidon yksiköissä. Hän viimeistelee Jyväskylän yliopistossa väitöskirjaa verkostokeskeisen hoitokäytännön pitkäaikaisvaikuttavuudesta psykoosin hoidossa.