Mieli mediassa, media mielessä

Muutaman tulevan psykologin ryhmä Turun yliopistolta oli minuun yhteydessä ja pyysi ajatuksia aiheesta, joka on monella tapaa ajankohtainen paitsi yhteiskunnallisesti myös itselleni henkilökohtaisesti. He nimittäin pohtivat ryhmätyössään sitä, mikä saa psykologit mahdollisesti karttamaan medianäkyvyyttä. Tämä on kysymys, jonka ympärillä olen käynyt intensiivistä vuoropuhelua pitkään itseni kanssa, ennen kuin perustin ensimmäisen ammatillisen blogin ja sosiaalisen median tilin. Työskentely sosiaalisessa mediassa voi olla samanaikaisesti suurenmoisen tyydytyksen lähde, mutta se tuo mukanaan herkästi myös riittämättömyyden tunteita. Median, psyyken ja psykologiuden yhdistäminen toisiinsa onkin siis paitsi kutkuttavaa, myös sisäisiä ristiriitoja herättävää ja haastavaakin. Miksi näin on? 

En voi vastustaa houkutusta päästää sisäinen filosofini ääneen ja käsitellä psykologin mediassa kohtaamia haasteita pohtien samalla ihmismielen syvintä olemusta. Millaisena mieli rakenteineen kuvautuu mediassa ja miten media heijastelee mielissämme. Millaisia rajoja ja esteitä sekä toisaalta mahdollisuuksia median viestintävälineet ja siellä käyttämämme kieli tuovat yrittäessämme vangita ihmismielen stooreihin, postauksiin, twiitteihin, blogeihin ja vlogeihin? Kun yhtälöön lisätään somepsykologin ja hänen lukijoidensa omanlaiset ihmiskäsitykset alkaa ajatus sosiaalisen median tekemisestä tuntua leppoisan sunnuntaikirjoittelun sijaan Tom Cruisen tähdittämältä Vaaralliselta tehtävältä. 

Peruuttakaamme hieman. Siis mikä ihmiskäsitys ja mitä tekemistä sillä on mediavaikuttamisen kanssa? Ihmiskäsitystä voisi yksinkertaistetusti kuvata sellaisten uskomusten ryppääksi, joiden kautta ymmärrämme ihmisenä olemisen esteitä ja mahdollisuuksia ja joiden kautta määrittelemme itsellemme sen, mitä ihminen on. Sijaitseeko mieli aivoissa? Vai onko se jotakin abstraktimpaa? Onko ihminen yhtä kuin kehonsa vai yltääkö ihmisen syvin olemus myös henkisyyden tasolle? Miksi mieli sairastuu? Mistä tuo sairastuminen johtuu? Onko kyse ylipäätään sairaudesta? Miten ihmisestä tulee sellainen kuin hän on nyt? Voiko ihminen ja mieli muuttua ja miten se olisi mahdollista? 

Kun mieleni teki lähteä ammattilaisena sosiaaliseen mediaan, kävin perustavanlaatuisia pohdintoja itseni kanssa tonkien ihmiskäsitystäni ja siihen liittyviä uskomuksia. Onnistuisinko mahduttamaan riittävällä ja tyydyttävällä tavalla abstraktin psyyken ja median siten, että tuotoksistani heijastuva kuva ihmismielestä kestää lähempää tarkastelua ja on riittävässä sopusoinnussa sen kanssa, miten ymmärrän ihmisen mielen? Onnistuisinko tekemään tämän siten, että siinä on jotakin mieltä myös itselleni?

Tykkäämisen paradoksi

Jos tarkkoja ollaan, on media eräänlainen heijastuma tai jatkumo ihmisen mielestä. Ilman mieltä ei ole mediaa. Sosiaalinen media onkin erilaisten ihmismielten sulattamo, jossa toisensa kohtaavat erilaiset mielipiteet, käsitykset ja näkemykset. Postauksen tekijä paljastaa postauksensa kautta jotakin itsestään ja uskomuksistaan – omasta ihmiskäsityksestään. Samalla tavalla lukija tulee reaktioineen, tykkäyksineen ja kommentteineen osallistuneeksi vuoropuheluun omasta ihmiskäsityksestään käsin. Erilaisten ihmiskäsitysten, uskomusten, arvojen ja asenteiden kohtaaminen voi olla sopusointuista, jolloin ihmisyyden sävelet soivat samassa sävellajissa kirjoittajan ja lukijan välillä. Tällöin päivitykset keräävät tykkäyksiä, sydämiä ja jakoja tuoden mukanaan psykologin asialle myönteistä näkyvyyttä. Asioilla on kuitenkin toinenkin laitansa.  

Psykologia ei ole vain tykättävää, kivaa ja kevyttä fiilistelyä tai samanmielistä pään nyökyttelyä. Kyseessä on ennen kaikkea tiede, joka tavoittelee kokonaisvaltaista näkemystä ihmisen mieleen valoineen ja varjoineen. Tiede, jonka itse ymmärrän tavoittelevan itsetuntemuksen ja itseymmärryksen lisäämistä, kokemusta ihmisenä olemisesta kokonaisena kaikessa keskeneräisyydessään. Nämä ovat asioita, joita ei saavuteta ainoastaan tykkäämällä. Tykkäsimme siitä tai emme, ovat some-tykkäykset ja klikkaukset kuitenkin näkyvyyttä tuovaa valuuttaa, joka voi lisätä sananvaltaa, mikä taas on tieteelliseen tutkimukseen pohjaaville psyyken puolestapuhujille suunnattoman tervetullutta.  Tykkäysten tavoitteleminen luo kuitenkin painetta tuottaa mediaan tykättävää tai suuria tunteita tuottavaa sisältöä, joka voi pahimmillaan ajautua melkoisen kauas psyyken arkisista realiteeteista ja varjopuolista. 

Eräs viisas kollegani on joskus sanonut, että psykologin tärkeimpiä tehtäviä on houkutella asiakas sellaiseen suhteeseen, jota hänen tekisi mielensä vastustaa. Sellaiseen suhteeseen, jossa turvallisesti yhdessä katsotaan kohti myös vähemmän mediaseksikkäitä puolia itsessä – puolia, jotka eivät aina saa tykkäyksiä edes itseltä. Paljastanen palasen omaa ihmiskäsitystäni todetessani, että ihmisen psyykkinen kasvu ja kokonaisvaltainen kohtaaminen edellyttävät voimauttavien oivallusten ja positiivisten mantrojen rinnalla myös ristiriitojen ja epämukavuuden kohtaamista.

Ihmismieli voi liikkua mediassa kahteen suuntaan, joko kohti jotakin tai poispäin jostakin. Dilemma on siinä, että tykätessään jostakin ja välttäessään jotakin mediassa, tulee ihminen toisintaneeksi sitä samaa välttämiskäyttäytymistä tai tiedostamatonta torjuntaa, joka hänen psyykestään käsin antaa koordinaatteja navigointiin muillakin elämän osa-alueilla. Tykkääminen ja helppous viehättävät epämiellyttävyyttä ja psyykkistä ponnistelua enemmän. Kun ihmisen kokemusmaailmaan tunkeutuu jotakin sellaista, jota sinne ei ole valmis ottamaan, tulee tarve suojautua. Projisointi, splittaaminen tai muu torjunta ei olekaan sen kummempaa mediassa, kuin vastaanotolla tai kaupan kassallakaan. Tosin, mediassa ilmiöt saattavat paisua arkitodellisuuteen nähden aivan toisenlaisiin mittasuhteisiin ja niin projisointi kuin splittaaminenkin ovat paljon julkisempia kohdistuessaan julkista sometiliä pitävään ammattilaiseen. 

Samalla, kun ihmisen mieli on siis altis välttämään ja pakenemaan, liputetaan psykologiassa vaikeiden tunteiden kohtaamisen ja hyväksymisen puolesta. Tämä ei voi olla luomatta lähtökohtaista ristiriitaista asetelmaa mediassa toimivan psykologin mieleen. On kuitenkin todettava, että jos tuon ristiriidan sietää, voi siitä tulla suunnaton voimavara, joka vahvistaa omaa ammatillista ääntä ja sysää mielen someluovuuden lähteille. Todettava on sekin, ettei jokainen tykkäys tarkoita yksiselitteisesti vain tykkääjän eksymistä omaan havaintokehäänsä.

Konkreettinen kieli, abstrakti mieli

Mitä se sitten vaatii, jotta pysyy ihmisten mielissä? Tykkäämistä? Aktiivisuutta? Seuraajia? Jakoja? Ei liene väärin todeta, että laadukkaan ja riittävän aktiivisen median tekeminen vaatii aikaa. Samalla kun askarteleminen abstraktin mielen ja sitä konkretisoivan kielen välillä on valtavan inspiroivaa ja palkitsevaa, on se myös työlästä. Joskus voi yllättää itsensä oivalluttavalla sananparrella, jolla onnistuu tiivistämään edes osan tuhannesta sanasta kuvan takana. Usein kuitenkin tulee havainneeksi, että päivityksiin ja kirjoituksiin varattu merkkimäärä voi siitäkin huolimatta tulla viestin välittämisen ja myös sen ymmärtämisen haasteeksi. Ilmaisun tiivistämisessä voi onneksi kehittyä, mutta (mieli)kuva kertonee siitäkin huolimatta enemmän kuin tuhat sanaa. Tämä on ilmiö, joka on terapeuttista työtä tekevän arkipäivää: Koskaan ei voi täysin tavoittaa sitä, miltä toisen ihmisen sisimmässä näyttää ja tuntuu, puhumattakaan siitä, miltä siellä pitäisi näyttää ja tuntua. 

Sosiaalisessa mediassa esille nousevat näkökulmat ihmisen mieleen ovatkin aina puutteellisia ja monesti näkökulmat joutuu pelkistämään listoihin ja luetteloihin. Tällöin rivien väliin katoaa suuri osa psyyken dynamiikasta ja joustavuudesta.  Toki listoissa ja neuvoissa on myös omat hyvät puolensa ja toisinaan ne ovat loistavia kiteytyksiä ja tuovat kaivattua selkeyttä ajatteluun. Yksinkertaistuksissa ja tykättävissä päivityksissä, joihin viestintävälineet sekä nykyihmisen ja –lukijan kärsimättömyys ajavat, piilee kuitenkin vaaransa. Yksinkertaistus ruokkii paitsi illuusiota siitä, että terapeuttinen muutos ja psyykkinen kasvu olisivat vain sarja yksinkertaisia temppuja, myös illuusiota siitä, että psyykkinen hyvinvointi tarkoittaisi negaation puuttumista. 

Voiko kynä olla miekkaa terävämpi?

Samalla, kun media on ihmismielen yhdenlainen peilikuva, on sitä omalla tavallaan myös yhteiskunta, jossa elämme. Ne haasteet, joita psykologi kohtaa neuvottelupöydissä, sosiaalisessa mediassa, vastaanottotyössä tai moniammatillisissa työryhmissä, ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan ja monimutkaisuudessaan yhtä ja samaa toisintoa siitä, mitä tiedämme psyykestä ja sen suojautumismekanismeista. Ihmiset eroavat toisistaan sen suhteen, miten helppoa tai vaikeata itse kunkin on kohdata psykologi, joka olemassaolollaan edustaa psyykkisten prosessien hitautta, ihmisyyden keskeneräisyyttä ja ristiriitaisuutta, psyykkisen kasvun työläyttä ja ei-tietämisen mukanaan tuomaa epävarmuutta. Psykologin ammattiin kuuluu se, että toisinaan joutuu ottamaan vastaan ympäröivien mielten torjuntayrityksiä. Jokaisella kun on ammattiin katsomatta inhimillinen ja ymmärrettävä tarve suojata omaa herkkää sisintä kolhuilta ja konflikteilta. 

Näin on siis myös median kynnyksellä epäilevällä psykologilla.

Mediassa oleminen edellyttääkin psykologilta monenlaisten ristiriitojen sietämistä sekä ponnistelua sen eteen, että onnistuisi kuromaan monenlaisten mielten välisiä kuiluja umpeen omilla päivityksillään. 

Haasteista huolimatta media pitää sisällään suuria mahdollisuuksia niin henkilökohtaisella kuin kollegiaalisellakin tasolla. Pitämällä ääntä ihmisen mielen monimuotoisuudesta, käymällä aktiivista vuoropuhelua erilaisten ihmiskäsitysten kanssa ja tuomalla esille sitä, miten psykologia ja psyyke ovat osa kaikkea elämässämme, voi vaikuttaa siihen millaisessa maailmassa ja yhteiskunnassa elämme huomenna. 

Ihmisen mieli herää kuitenkin henkiin vain kohdatessaan toisia mieliä. Samoin psykologiatieteen teoriat ja tutkimustulokset voivat herätä henkiin vain silloin, kun ne asetetaan aitoon vuoropuheluun ympäristönsä kanssa. Tätä ei voi tehdä muutoin, kuin avaamalla suunsa tai tarttumalla kynään. Sanoa, mitä ajattelee ja katsoa mitä tapahtuu. 

Ja kyllä, kynä voi olla miekkaa terävämpi.