Mielen tila

Olen käsittänyt, että buddhalainen minä mietiskelee ymmärtääkseen sen tosiseikan, että mitään minää ei ole. Olen käsittänyt myös, että minättömyyden ymmärtämiseen tarvitaan minää: ilman minää ei olisi sitä tilaa, jossa minättömyyttä voisi tavoitella. Kun minättömyyden lopulta saavuttaa, kokee suuren rauhan. Miksi minätön kaipaa edes rauhaa, sitä en ole aivan käsittänyt, mutta minättömyyden rauhan voikin ymmärtää vain minättömyyden saavuttanut.

Minättömyyden rauha kuulostaa minusta kauneimmalta, mitä elämä voisi tarjota. Ja jollakin aivan loogisella tavalla, jota en saa sanoiksi, minusta ei-buddhalaisesta tuntuu myös, että ainoa mahdollisuuteni ymmärtää tuollaista minättömyyden rauhaa, olisi ymmärtää ensin se, mikä on minä.

Paras tila, oikeastaan ainoa tila, jossa olen minääni ymmärtänyt, on mielenterveyden ammattilaisen vastaanottohuone. Näitä huoneita on osunut kohdalleni seitsemän. Joissakin niistä kävin vain kerran pari, joissakin toisissa pari vuotta. Mutta jokaisessa koin sen pienen tai suuren ihmeen, että aloin hahmottua näkyviin.

Tiedän puhuvani nyt alkeista – kuin selittäisin veden kiertokulkua biologeille – mutta alkeellisuuskin tuntuu tämän aiheen kohdalla monimutkaiselta. Joten seuraavassa kuvaukseni siitä, millä kolmella tavalla minän kokemus vastaanottotilanteessa minusta syntyy.

1. Ammattilaisen hyväksyvä läsnäolo

Suorat ja epäsuorat kysymykset, ääneti ja ääneen lausutut ajatukset, ilmeet ja mikroilmeet, jopa hengitys – kaikki ammattilaisessa vakuuttaa minut siitä, että ainakaan juuri nyt hän ei ole osa todellisuutta. Vaan näköalapaikka todellisuuteen. ”Maailma puhuu sekavasti ja kaikista asioista yhtä aikaa”, kirjoitti Haavikko, mutta vastaanoton ammattilaisen puhe tutkii tuota sekavuutta. Josta seuraa, että havaitsen sumun, sen sijaan että olisin edelleen sen seassa.

2. Sanat jotka löydän

Monet vastaanottohuoneen virkkeeni ovat saaneet alkunsa ulkona, mutta virkkeiden loput löydän huoneessa. Kuulen muistoja, jotka olin jo unohtanut, ja toisia jotka ääneen lausuttuina nyt muuttuvat, kesyyntyvät tai hurjistuvat. Ja sitten on niitä muistoja, jotka eivät muutu koskaan vaan toistuvat aina vain, kunnes juuri tuo toisto tuottaa niihin uuden suhteen.

    Tulen siis puhuneeksi itselleni tilaa, jota ei aiemmin ollut olemassa.

3. Vastaanottohuone

Muistot linkittyvät paikkaan, paikka on muiston aihetunniste. Se laboratorion hiiri, jolta paikan taju poistetaan, menettää muistonsa. Tätä tietoa vasten ymmärtää, miksi minän ajatteleminen on liitossa sen konkreettisen tilan kanssa, jossa tuota ajattelua on tapahtunut. Muistan vuosienkin takaiset vastaanottohuoneet ikään kuin istuisin niissä edelleen, ilmeisesti juuri siksi, että suuri osa minuudestani tosiaan istuu niissä edelleen.

Lisäksi: Tilanteen lataus on saanut minut havainnoimaan huonetta kuin hengenhädässä. Tai paremminkin kuin henkiinjäämisen toivossa; muistoni huoneista ovat lämpöisiä. Mikä on hivenen yllättävää, kun luulisi että ahdistus ja epätoivo värittävät huoneetkin epätoivolla – niin kuin sairaalarakennukset heikottavat, koska niissä on käynyt heikkona tai heikkouden luona.

Paikka on muiston aihetunniste.

Näistä minän kokemisen tavoista kohdat numero 1 ja 2 ovat vaikuttaneet minuun kokonaisuuksina, samaan tapaan kuin taideteoksista puhutaan kokonaisesityksinä. Vaikutus on mennyt suoraan verenkiertooni, eikä sitä voi sieltä jälkeenpäin eritellä. Vaikutusta ei voi palauttaa esimerkiksi repliikkeihin, joita vastaanotoilta muistan – sitä paitsi muistan niitä kummallisen vähän. Muistan kyllä paljon oloja, mutta nekin ovat vain vihje siitä kokonaisvaikutuksesta, jota on mahdotonta mielen rakenteista osoittaa.

Mutta vastaanottohuoneet ja niiden yksityiskohdat siis tarjoavat paljon kirkkaita muistoja, ja ne muistot piukkuvat merkityksiä niin kuin muistomerkit piukkuvat merkityksiä vaikka ovat pelkkää kylmää graniittia. Tämä ilmiö, tämä fyysisten tilojen paino, mielentilojen ankkureina, saattaa tietenkin olla omaa omituisuuttani. Mutta kiinnostava ilmiö se on joka tapauksessa, kenties myös vastaanottohuoneissa työskentelevien ammattilaisten näkökulmasta. Joten seuraavassa päällimmäiset muistoni vastaanottohuoneista ja niiden yksityiskohdista:

Yleisvaikutelma

Jo ovella paljastuu oleellisin: Vastaanottohuone huokuu levollisuutta. Tämä levollisuus ei tunnu ohjelmalliselta vaan luonnolliselta – levollisuus on huoneessa vallitseva asiantila ja se on vallinnut siellä pitkään. Mistä ihmeestä tuntemus juontuu? Mikä sen tuottaa, miksi minä koin sen jopa siinä levottoman virastotalon konttorimaisessa huoneessa, jossa ei ollut levollisen tummaa mahonkia ja jossa levollisuutta ei ollut kehystetty seinälle niin kuin fysioterapeutin seinälle kehystetty lihaskartta valaa levollisuutta asiakkaaseen?

Olen päätellyt, melko metafyysisesti, että vastaanottohuoneen levollisuus huokuu kaikkien niiden asioiden painosta, joita huoneessa on käsitelty. Tulee tunne, että tätä toverillisen avoimuuden levollisuutta ei kykenisi rikkomaan edes levoton mielenterveyden ammattilainen – mikäli sellaisia nyt sitten jossakin on.

Tätä toverillisen avoimuuden levollisuutta ei kykenisi rikkomaan edes levoton mielenterveyden ammattilainen.

Metafyysisten aistimusten ohella levollisuutta selittää kyllä myös se tieto, että huoneeseen ei poukkaa kukaan ulkopuolinen. Toisin kuin kaikkialla muualla saattaa poukata; hautaustoimiston takahuoneessakin kulkee ulkopuolisia, kesken hiljaisten vakavien puheiden, ja samoin lääkärin vastaanotto saattaa keskeytyä huoneessa piipahtavan kysymykseen – tai ainakin se lääkärin pöydällä huriseva tietokone tuntuu tuollaiselta ulkopuoliselta. Mutta yhdestäkään mielenterveyden vastaanottohuoneesta en siis muista uhkaavan häiriön väreilyä.

    Tällainen rauhan ylellisyys tarjoaa mallin minän ansaitsemasta tilasta.

Jos vastaanotolla on joskus puhuttu lääkkeistä, on samalla mainittu se ajatus, että lääkkeiden varassa muistaisi taas normaalin ja että tuo muistaminen auttaisi uskomaan normaaliin ilman lääkkeitäkin. Saattaa sitten olla, mutta minulle jo vastaanottotilan tyyneys on muistia virkistävä esimerkki elämänhallinnan mahdollisuudesta.

Nenäliinalaatikko

Keraaminen nenäliinakotelo, joka auliisti tarjosi kirkkaanvalkeaa paperiaan – se oli se ensimmäinen esine, jota ensimmäisellä vastaanottokäynnilläni tuijotin. Tuntui kuin olisin paljastunut: ”Alahan pillittää, kun kuitenkin pian pillität.” Tai vaihtoehtoisesti, ikään kuin olisin joutunut testiin: ”Täällä on määrä itkeä, mutta kykenetkö sinä siihen?” Aloittelijan mielijohteita, jotka unohtuivat parin käynnin jälkeen, ja kun myöhemmin näin nenäliinat muissakin huoneissa, ne eivät vaatineet minulta enää mitään.

Muistan keskustelleeni nenäliinoista kerran, vastaanoton eteisessä, jonkun kävijäkollegan kanssa, en muista miksi. Mutta sen muistan, mitä hän niistä sanoi: ”Joo, tosi outoa, kuinka moni täällä muka itkee?” Hämmästyin niin etten saanut sanotuksi mitään; minä olin luullut että me kaikki. Maailma hahmotetaan aina tulosuunnastaan, ja siitä syystä mekin molemmat siellä vastaanotolla tietysti olimmekin.

Kello

Se voi olla aivan pieni tai rautatieasemalta lainassa. Se voi olla seinällä silmieni tasalla tai katveessa josta en sitä millään näe. Mutta jossakin se on aina, ja aina se on riski, muistutus ulkomaailmasta. Jonka riskin ammattilainen hallitsee – kuin silläkin tavoin kannustaakseen, osoittaakseen että ehdottomienkin rajojen kohdalla voi säilyttää hallinnan tunteen. Tämä saattaa olla jo hifistelyä, mutta näin minä sen tosiaan muistan: vastaanottohuoneessa kellokin on mielenhoidon työkalu, ajankulkuunkin luodaan rakentava suhde.

Ikkuna

Ylivoimaisesti eniten olen puhunut vastaanottohuoneen ikkunalle. Kai minä olen hakenut sitä jotakin kiintopistettä, jonka suhteen minäni olisi se, joka se on. Taivaalta tai vastapäisen talon seinästä tai jostakin mitättömän kapeasta kaistaleesta ulkoilmaa olen löytänyt tilaa ajatuksille, mahdollisuuksia. Kun taas mattoon laskeutuva katseeni on suuntautunut menneeseen ja varsinkin sen menneen juuri paljastuneeseen merkitykseen, yleensä yllättävän suureen. Tätä katseen suunnan vuorottelua olen ilmeisesti tarvinnut.

Seitsemästä vastaanottohuoneesta kahdessa verhot olivat aina kiinni. En muista kysyneeni miksi. Mutta nyt jälkeenpäin ajattelen, tai ainakin leikin sillä ajatuksella, että ne huoneet olivat edistyneille. Heille, joiden minä jo kestää olemassaolonsa sellaisenaan, ilman vertailua ulkomaailmaan. Ja ajattelen myös, tai leikin ajatuksella, että tuollainen vertailematon minuus saattaisi hiukan jo muistuttaa minättömyyden rauhaa.

Kirjailija Petri Tamminen tunnetaan lyhytproosan ja lakonisen huumorin mestarina. Kirjoissaan hän käsittelee usein ujoutta ja häpeää. Hänen teoksiaan on käännetty useille kielille.