Menestyjien mahdollistajat

Muistatko, kuka kävi ensimmäisenä Kuussa? Ehkäpä mieleen tulee Neil Armstrong ja ikoninen kuva Amerikan lipusta. Jos oikein pinnistää, saattaa muistua myös Buzz Aldrin. Harvempi muistaa, että Apollo 11 -kuulennolla oli mukana myös kolmas astronautti, nimeltään Michael Collins. Collins oli aluksessa, joi kahvia ja piti yhteyttä Maahan, kun Armstrong ja Aldrin suorittivat tehtäviään Kuun pinnalla. Collins on myöhemmin kommentoinut, että hänen osuutensa hankkeessa oli aivan yhtä merkittävä kuin kahden muun.

Apollo 11 vaati miehistön lisäksi satojen ihmisten panoksen alkaen laitoshuoltajista turvallisuusvastaajiin, jotta miehistö saatiin Kuuhun ja takaisin. On lukuisia muitakin esimerkkejä merkittävistä tapahtumista, jotka laitetaan vain yhden ihmisen ansioksi. Kristoffer Kolumbus ei seilannut yksin Amerikkaan, vaan ruoria väänteli purjehtija ja kartantekijä Juan de la Cosa. Silti harvempi on kuullut de la Cosasta, koska historiankirjoissa mainitaan vain Kolumbus. Tällaiset seikat vinouttavat tosiasioita, ohjaavat huomiotamme väärille raiteille ja pahimmillaan heikentävät ihmisten mielenterveyttä.

Tapaamme yksilöidä menestyjän. Haluamme uskomattomia sankaritarinoita. Janoamme kuulla multitaituri Leonardo da Vincistä, leikki-ikäisenä ensimmäisen sävellyksenä tehneestä Mozartista, 15-vuotiaana tohtoriopinnot aloittaneesta Eugenie de Silvasta ja muista vastaavista poikkeuksellisista yksilöistä. Sanalla sanoen tahdomme antaa neroudelle kasvot sekä uskoa, että jokaisesta voi tulla ihan mitä vain mistä tahansa lähtökohdista. Tosiasiassa ei ole olemassa menestyjää, joka olisi täysin omin voimin ponnistanut maaliinsa. Taustalla on näkymätöntä voimaa, esiripun takaista rekvisiittaa, silkkaa onnea ja nippu tuntemattomia tekijöitä.

Jos googlettaa tämän päivän merkittävimpiä tieteentekijöitä, tunnistaa listauksista melko harvan. Miksi? Koska tiedettä tehdään ryhmätyönä. Tieteen tuloksissa näkyy useamman henkilön ajattelun hedelmä. Lisäksi tiede harvemmin edistyy uutiskynnyksen ylittävin jättiharppauksin, vaikka iltapäivälehdet vuodesta toiseen huutavat, että viimein on löydetty ratkaisu syöpään, Alzheimeriin, masennukseen tai lihavuuteen. Tiede on ennemminkin pienellä alueella pyörivää hiljaista ja kärsivällistä puurtamista. Sitten, kun joku kokoaa useamman ihmisen tuloksia yhteen, voidaan kenties kertoa jotain uutisoinnin arvoista.

Nykyään orkestereita markkinoidaan nuorilla kapellimestareilla. Koko orkesteri henkilöityy näin nuoreen ja ihmeelliseen kykyyn, jota halutaan tulla katsomaan. Joillakin paikkakunnilla tämä kikka on tuonut lisää yleisöä kaupunginorkesterin konsertteihin. Mutta eihän sinfonia soi yhdestä ihmisestä (vieläpä henkilöstä, jonka instrumentti on äänetön), vaan noin satapäinen orkesteri saa sen yhdessä aikaan. Jos yksikin puuttuu, teos ei ole sama. Kirjan kirjoittaminen on samoin yhteisöllistä tilkkutäkin kutomista, johon osallistuvat esilukijat, kustannustoimittajat, markkinoijat ja graafikot.

Edellisen ajatuksen olisi saattanut kertoa meille Minna Canth, jos hän vielä eläisi. Canthiin saatetaan helposti liittää superihmisyyttä: olihan hän seitsemän lapsen yksinhuoltaja ja silti onnistui kirjoittamaan, tekemään bisnestä ja vaikuttamaan yhteiskunnallisesti. Erityinen hän toki oli monissa valtavirrasta poikkeavissa ajatuksissaan ja asenteissaan, jotka on nykyisin kirjattu tasa-arvoa vaativaan lakiin. Mutta Canthilla oli äitinsä ja palveluskuntansa auttamassa, jakamassa työtaakkaa ja helpottamassa hänen uraansa. Voi miettiä, olisiko Canth yltänyt kaikkiin saavutuksiinsa ilman heitä. Tuskinpa vain. Eikä kirjoittaminen edes ollut aina helppoa, kynämestarin lahjoista huolimatta. Nimittäin päiväkirjassaan hän voivotteli, miten näytelmän tekeminen ei etene, koska lapset mekastavat.

Meidän tulisi nähdä lopputuloksen lisäksi myös prosessi ymmärtääksemme, mitä kaikkea suuriin saavutuksiin vaaditaan. Muuten ajaudumme uusliberalistiseen ihmiskuvaan, jonka mukaan jokainen on oman onnensa seppä ja vastaa itse omasta hyvinvoinnistaan. Varmasti jokainen psykologin työtä tehnyt tietää, ettei tämä pidä alkuunkaan paikkansa. Maailmaan mahtuu niin oikeudenmukaisuutta kuin epäoikeudenmukaisuutta, eivätkä nämä jakaudu tasaisesti kaikille. Emme mahda mitään geeneille, synnyinmaalle, kasvuympäristölle tai varhaisille ihmissuhteille. Se on surullista ja brutaalia, mutta totta. 

Totta kai mediassa esiintyy toisinaan henkilöitä, jotka väittävät menestyksen olevan täysin omaa ansiotaan ja ottavat siitä kunnian itselleen: ”Kaikki on kovan työn tulosta.” En kuitenkaan usko tämän olevan mahdollista, eihän kukaan ei edes synny maailmaan omin voimin. Omia etuoikeuksia, kuten varakkaita vanhempia ja tasokasta koulutusta, voi olla vaikeaa huomata, tunnistaa ja tunnustaa. Ehkä niitä ei aina edes haluta nähdä, koska on mukavampaa ajatella olevansa niin pätevä. Moni näkee paljon vaivaa, mutta ei silti saavuta haluamaansa. Sama määrä tätä työtä voi toisella johtaa palkintoon, toisella turhautumiseen, burn outiin ja luovuttamiseen. 

Jokaisen menestyjän takaa löytyy hyväntekijöitä, jotka ovat nähneet toisessa potentiaalia, mille on haluttu antaa mahdollisuus. Tuen muoto on voinut olla materiaalista, psyykkistä, pedagogista tai verkostojen hyödyntämistä. Sattumalla ja yhteiskunnallisilla olosuhteilla on myös merkitystä. Moni Nobel-palkinto on mennyt miehelle, vaikka idean alkuperäinen esittäjä on ollut nainen. Useita elinaikanaan väheksyttyjä taiteilijoita on alettu arvostaa vasta heidän kuolemansa jälkeen.

Me psykologit voimme auttaa asiakkaita, jotka epäilevät itseään ja kykyjään. Voimme tarjota auttavan käden, läsnäolon ja myötätunnon. Jonkun menestyminen ja kukoistaminen voi lähteä siitä, että toipuu elämän aiheuttamista haavoista. Ja siihen tarvitaan toista ihmistä.

Koska kukaan ei pärjää yksin.

Kirjoittaja Anne Haikola on Kontiolahdella työskentelevä koulupsykologi ja vapaa tiedetoimittaja.