Median muovaamat elämät – Elämän muovaamat mediat

Media on iso teema, vaikka keskittyisikin vain mediapsykologiaan ja -sosiologiaan.

Ajattelin rakentaa tekstin suurten rautatielinjojen tapaan – urakkaan tartutaan molemmilta rannikoilta eläen siinä toivossa, että lopulta kiskot kohtaavat kauniisti. Toinen työmaista lähtee mediasta meitä ihmisiä muovaavana instituutiona, toinen puolestaan meistä ihmisistä autonomisina toimijoina, jotka käytämme median tarjoamaa sisältöjen kirjoa pilkkoen ja maustaen kertoaksemme jotain itsestämme.

//

Olkoon ensimmäisenä linssinä median logiikka. Olipa kysymys kaupallisesta tai julkisrahoitteisesta toimijasta, sekä sisältö että toimittaja tulevat tosiksi vasta saavutettuaan yleisönsä. Paras tapa saavuttaa yleisö on shokeerata tai säikäyttää sitä.

Näin syntyy mustavalkoinen maailma, jossa hyvä ja paha ovat absoluuttisia. Tähän tarttui aikanaan William Golding kirjassaan Kärpästen herra. Ilman aikuisen auktoriteettia ja kurirakennelmaa autiolle saarelle rantautuneet koulupojat jakautuivat nopeasti kahteen leiriin, joista toinen edusti raakalaisuutta ja toinen hyveellistä heikkoutta. Kärpästen herran maailma ei onneksi ole totta.

Rutger Bregman tarttui teemaan vuoden 2019 kirjassaan Humankind. Lähtökohtaisesti olemme ihmisinä kiltimpiä, kunnollisempia ja ryhdikkäämpiä, kuin meidät usein esitetään. Myös maailma on paljon parempi paikka, kuin valtamedia sen esittää – ja vielä paljon sitäkin parempi paikka, kuin niin kutsuttu vaihtoehtomedia sen esittää.

George Gerbner tuotti aikanaan käsitteen ”mean world syndrome”, joka vapaasti suomennettuna olisi kenties ”pahan maailman oireyhtymä”. Pahan maailman tuloksia ovat kyynisyys, misantropia ja pessimismi, eikä media – julkinen tai yksityinen – kaihtaisi yleisöntavoittelussaan tai voitontavoittelussaan näiden alhaisten tunteiden ruokkimista. Usein sen voi tehdä vieläpä juhlien journalismin riippumattomuutta ja yhteiskunnallista raivaajaroolia. 

Kiitos median palvelusten me suuri yleisö usein uskomme maailman kehittyneen jatkuvasti huonompaan suuntaan. Se ei pääosin pidä paikkaansa, kuten Hans Rosling hienossa Faktojen maailma -kirjassaan todisti. Ympäristönsuojelun osalta kehittyneet maat ovat toki täydellisesti alisuoriutuneet. Samalla köyhyyttä maailmassa on torjuttu tehokkaasti. Eliniänodotteissa on tapahtunut huomattavaa kehitystä sekä kehittyneissä että kehittyvissä maissa. Kaikista murheista huolimatta saldo on plussalla. 

Media ruokkii meitä silti yhä uusilla paniikeilla. Lentoliikenteen onnettomuudet ovat yli ajan vähentyneet roimasti, mutta niistä harvoistakin uutisoidaan enemmän kuin koskaan. Kun sekä terrorismiin että maahanmuuttoon liittyvä rikollisuus on tosiallisesti vähentynyt, tiedotusvälineet antavat aiheille enemmän – ei vähemmän – tilaa.

Epävarmuuden hetkillä
iskemme yhä kivellä sen sijaan,
että ojentaisimme kätemme.

Meillä on luontainen negatiivisuusharha. Huonot uutiset osuvat silmiin ja painuvat mieleen niin paljon voimakkaammin kuin myönteiset. Metsästäjä-keräilijä meissä herää jokaisen hätävilkun äärellä – kohdistuipa epäilys sitten poliitikkoihin, virkamiehiin, tuomioistuimiin tai suuryrityksiin. Ikävä kyllä ne käytänteet, jotka suojelivat kaukaisia esi-isiämme ja -äitejämme pedoilta ovat menettäneet paljon arvostaan. Epävarmuuden hetkillä iskemme yhä kivellä sen sijaan, että ojentaisimme kätemme.

Klikkiotsikoiden maailmassa hätäännymme yhtä lailla Venäjän miehittämästä ydinvoimalasta Ukrainassa, Kinder-munan bakteeririskistä kuin mahdollisuudesta saada apinarokko viereiseltä matkustajalta. Avaa otsikko ja testaa, kuinka nopeasti kuolet! Tämä uusi journalismin markkinoinnin laji on, paitsi puistattava, myös vaarallinen ja erittäin haitallinen. 

Uuden kaavan journalismi edustaa asema-aukioiden diilerien etiikkaa ja tyyliä. Klikki hinnalla millä tahansa. Nämä kolme, viisi tai kahdeksan asiaa teemme kansalaisina joka aamu, päivä tai ilta väärin. Linkin takana on kokoelma itsestäänselvyyksiä maustettuna tarinaan soveltuvan asiantuntijan irtonaisella kommentilla. 

//

Keskittyköön linsseistä toinen nyt meihin itseemme median käyttäjinä ja kuluttajina. Emme ole kustantajaa tai toimittajaa pyhempiä tai hyveellisempiä. Käytämme mediaa omiin tarkoituksiimme ja leikkeihimme. Hyödynnämme mediaa jatkuvasti lukemattomin tavoin manifestoidaksemme jotain itsestämme. Yksi haluaa peittää, toinen paljastaa. Arjen tylsä voi olla digitaalisena jännä. Arjen mörkö voi olla digitaalisena pyhimys.

Olemme koko ajan näyttämöllä, halusimme tai emme, kuten Erving Goffman kuvasi. Kaikkein arkisimmatkin meistä ovat jatkuvasti esillä vaikkapa hyvän ja osaavan puolison tai sinkun, äidin tai isän, johtajan tai johdettavan rooleissa. Jokainen näyttämö vaatii soveliasta käytöstä ja pitäytymistä koodissa. Varsinkin sosiaalinen media tarjoaa mahdollisuuksia olla valitulla lavalla parhaimmillamme. 

Juuri tätä tekstiä viimeistellessäni käynnissä on pääministeri Sanna Marinin juhlimiseen liittyvä kohujen sarja, jossa instituutio sekoittuu henkilöön. Paheksujien silmissä kyse on spektaakkelista. Ihailijoiden näkökulmasta kyse on performanssista – vapauttavasta aktista. Kuka käytti ketä hyväkseen, on kohussa jo toissijaista. Pintajulkkikset olivat pääministerille media lyhyen hetkensä, kunnes pääministeristä tuli heidän mediansa.

On hyödyllistä tarjota peiliksi edes väläys mikrohistoriaa. Juuri nyt syyskesällä 2022 luin loppuun Charles Mooren kolmannen henkilökuvan Margaret Thatcherista. Hän oli aikansa enigmaattisin poliitikko ja lisäksi nainen, ensimmäinen nainen Yhdistyneen Kuningaskunnan pääministerinä. Thatcher vastusti aikanaan ensin aktiivisesti televisiokameroiden läsnäoloa parlamenttikeskusteluissa, ja piti moista esillepanoa lainsäädäntöelimen arvovallan loukkauksena. Ensikokemusten jälkeen hän ymmärsi suoran televisioinnin voiman. 

Koboltinsininen jakkupuku ja täydellisesti aseteltu tukka yhdistyneenä täysin ylivertaiseen asiaosaamiseen tekivät hänestä nopeasti kansainvälisen poliittisen tähden. Kyky hyödyntää älyä, huumoria ja erilaisuutta vertailuasetelmassa, jossa suurin osa keskustelukumppaneista esiintyi sekä harmaissa puvuissa että harmailla argumenteilla, oli uutta. Thatcher oli sosiaalisen median hahmo kauan ennen sosiaalista mediaa. 

Thatcher oli sosiaalisen median hahmo kauan ennen sosiaalista mediaa.

Suurimmalle osalle meistä foorumi ei ole parlamentti tai televisio vaan arkisemmin sosiaalinen media. Miltei seitsemänkymmentä prosenttia New York Timesin vuoden 2019 tutkimuksen vastaajista kertoi käyttävänsä sosiaalista mediaa viestiäkseen itsestään ja kertoakseen siitä, mitä ihmisinä edustavat.

Jonah Berger kiteyttää hienosti, miksi haluamme jakaa asioita, ja miksi yksistä asioista muodostuu ilmiöitä enemmän kuin toisista. Ensinnäkin jakaminen on sosiaalista pääomaa – jaamme asioita näyttääksemme hyvältä tavoittelemallemme yleisölle tai ryhmälle, johon identifioidumme. Toisaalta jakaminen on hetkeen tarttumista ja iskemistä juuri ajankohtaisiin asioihin, jotka ovat kaikkien huulilla – saamme osamme äänestä ja huomiosta. 

Kolmanneksi jaamme asioita, joista välitämme, tai haluamme näyttää välittävämme. Neljäs motiiveista liittyy haluun kasvaa ja kypsyä sekä näyttäytyä oman alansa huippuasiantuntijana – englanniksi hienommin thought leader -roolissa. Viides syy jakamiseen liittyy käytännöllisyyteen ja haluun levittää parhaita vinkkejä, helpottaa muiden elämää itselle vaivattomalla tavalla. Kuudentena ajurina on Bergerin mukaan halu kertoa tarinoita ja rakentaa omaa tarinaa. 

Kaiken kyynisyyden keskellä on hyvä nähdä myös katsetta tavoittelevan ja katseelle alttiin sosiaalisen median vapauttava voima.  Kate Eichhorn kirjoittaa ansiokkaasti siitä, miten tarinallinen valta on jakautunut sosiaalisen median ansiosta tasaisemmin kuin ennen. Tämä ei ole koske niinkään yhteiskuntaluokkia kuin ikäluokkia. Lapset ja nuoret eivät ole tarinassaan enää vanhempiensa kameroiden vallassa. He saavat kertoa entistä enemmän itse omat tarinansa. Kuten kaikilla kulttuurin alueilla, osa tuotannosta on väistämättä vähemmän laadukasta kuin taiteilijan paras huippu. Se saa silti olla. 

//

Millainen olisi maailma, jossa yleisöinä vaatisimme medialta enemmän? Toisinaan vaatisimme ankarampaa kritiikkiä ja toisinaan suurempaa lohtua. Millainen olisi maailma, jossa vaatisimme itseltämme enemmän käsitellessämme suhdettamme mediaan? Yksi parantaisi suhdettaan varovaisuudella, toinen korostuneella karnevalisoinnilla. Näiden napojen välissä on värien koko viuhka. 

Kun rakennusaineet loppuvat, rata on valmis ja työmaat kohtaavat. Median logiikka ja kuluttajan logiikka kohtaavat. Kumpikin käyttää lopulta toista säälimättä hyväkseen. Kumpikin myös elää toisesta ja täyttää tärkeän roolin viestinnällisen metsän ekosysteemissä. 

VTT, Executive MBA Pekka Mattila toimii Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun työelämäprofessorina.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 3/2022.