Lupa olla olemassa, se on se lääke

Tämä oli itselleni ihonalainen selviö, kunnes viisi vuotta sitten asia alkoi päästä päivänvaloon. Kiirunan saamelaisteatteri pyysi minua kirjoitusryhmään, jonka tehtävänä oli kirjoittaa Saamenmaan kolonisaatiota purkava fiktiivinen totuus- ja sovintokomissio. Matkustimme tapaamaan konfliktialueiden pienyhteisöjä, ja saimme kuulla myös Anne Silvikenin esitelmän työstään Saamelaisen osaamiskeskuksen erikoispsykologina. Esityksemme sai nimen Co2lonial Nation, sen keskiöön asettuivat maiden riiston ja pakkosulauttamisen lieveilmiöt psyykkisine seurauksineen. Kuvasin näitä asioita myös esikoisromaanissani Halla Helle (Gummerus, 2021).

Suomen Psykologiliiton testilautakunta julkaisi kolme vuotta sitten Monikulttuurisuus ja psykologinen arviointi -ohjeistuksen, joka kehottaa ottamaan huomioon arvioitavan kulttuuriset lähtökohdat. Sen tarkoitus on tukea arvioitavien yhdenvertaisuutta, ennaltaehkäistä syrjintää tiettyyn ryhmään kuulumisen perusteella sekä välttää kulttuuritaustan liikakorostusta. Ohjeistus katsoo haastaviksi muun muassa tapaukset, joissa arvioitavalla on ”traumaattisia kokemuksia esimerkiksi alkuperämaan viranomaisten kohtaamisesta” tai ”tutkittava ei ole käynyt lainkaan kouluja”.

Julkaisussa on paljon hyvää, kuten kehotus psykologeille tiedostaa oma kulttuuritausta ja tunnistaa piilevät ennakkoluulonsa. Ohjeistus tuntuu kuitenkin sanovan, että erilaisen kulttuuritaustansa vuoksi erityishuomiota tarvitsevat lähinnä ”maahanmuuttajat”. Monikulttuurisuus ja lasten psykologinen arviointi -ohjeistuksessa testilautakunta toteaa suoraan, että monikulttuurisilla lapsilla tarkoitetaan julkaisussa pääasiassa maahanmuuttajavanhempien lapsia. En halua kirjoittaa maahanmuuttajien kustannuksella, mutta koenpa kyllä aiheelliseksi muistuttaa, että Suomessa elää vähemmistöjä kuten romaneja, tataareja ja juutalaisia, joilla on maassa monisatavuotinen historia, sekä poc-ihmisiä, jotka eivät ole maahanmuuttajia. 

Miten saisi käsityksen maailmankatsomuksesta, jossa esimerkiksi hyvinvointi ymmärretään luontokeskeisemmin kuin valtakulttuurissa?

Suomessa elää myös alkuperäiskansa, jonka sisällä kytee melko laajana sellainen käsitys, ettei psyykkistä tukea tarvitsevan saamelaisen kannata välttämättä edes vaivautua ammattiavun hakuun. Muistot hyödyttömiksi osoittautuneista istunnoista ovat valitettavasti siitä kevyemmästä päästä. 

Romaanissani Halla Helle kuvaan hyvin monille saamelaisille tuttua tilannetta, jossa psykologin vastaanottoon päässyt Sofiinná toteaa, ettei psykologi tiedä hänen maailmastaan yhtään mitään. Niinpä hän joutuu luennoimaan psykoterapeutille ensin kansansa kulttuurisista peruspilareista, sitten vaietuista, toistuvista ihmisoikeusrikkomuksista ja niiden sosiaalisista sivutuotteista. Selittäminen koetaan usein välttämättömäksi: kuinka asiantuntija voisi nähdä ongelman mittasuhteet tuntematta sen taustatekijöitä? Miten tämä saisi käsityksen maailmankatsomuksesta, jossa esimerkiksi hyvinvointi ymmärretään luontokeskeisemmin kuin valtakulttuurissa? Raskauttavinta Sofiinnálle on se, että kontekstoidakseen identiteettiänsä ja sosiaalista tilannettaan hän joutuu sukeltamaan vesiin, jotka eivät häntä akuutisti edes vaivaa. Ei-fiktiiviset tuttavani ovat kuvailleet kuinka ”opettamisen taakka” terapiassa on johtanut epätoivon kasvamiseen. Jotkut ovat kertoneet sairastuneensa entisestään. 

Jos kissaa ei nosteta pöydälle, se löytää sinne kyllä tiensä omin keinoin. Itsemurha-, päihdeongelma- ja väkivaltaluvut ovat etenkin arktisilla alkuperäiskansoilla huomattavasti korkeammat kuin valtaväestöillä. Myös saamelaisilla esiintyy suurempaa itsemurhakuolleisuutta Suomen, Norjan ja Ruotsin valtaväestöön verrattuna. Saamelaismiesten itsemurha-aste Pohjois-Suomessa oli vuosien 1997–2010 aikana yli kaksinkertainen valtaväestön miehiin verrattuna. Saamelaisnaisilla se on ollut kyseisenä aikana hieman valtaväestön naisia korkeampi. Statistiikka on nähtävissä SANKS:in (Saamelaisten kansallinen osaamiskeskus) ja Saamelaisneuvoston julkaisemassa Saamelaisten itsemurhien ehkäisysuunnitelmassa (2017). Julkaisussa viitataan erityisiin haasteisiin ja tarpeisiin, joita kansallisvaltioiden yleisluontoisten toimien ei arvioida kattavan.

Olen yhä uudestaan nähnyt, kuinka voimauttavaa esimerkiksi etelässä kasvaneelle saamelaiselle on palata pohjoiseen sukupiirin, kielen ja kulttuurin pariin. Toisaalta vahvan saamelaisidentiteetin ja itsetuhoisuuden välillä on havaittu yhteyksiä. Yleensä itsemurhien keskeisinä syinä pidetään mielenterveysongelmia, mutta havainnollistavaa kyllä esimerkiksi norjalaisten ja saamelaisten nuorten mielenterveydessä ei tutkimusten mukaan esiinny merkittävää eroa. Ruotsissa käytyjen ryhmäkeskustelujen perusteella itsemurhien taustalla on pikemminkin painostava yhteiskunnallinen tilanne kuin mielenterveysongelmat. 

Mielenterveyden ammattilaisten perehtyneisyys aiheeseen on pitkälti oma-aloitteisen selvitystyön varassa.

Alueiden menetys ja huonot tulevaisuuden näkymät jäljelle jääneiden maiden puolustamisessa, kielioikeuksien toteutumattomuus, saamelaisiin kohdistuva vihapuhe ja ihmisten kääntyminen omiaan vastaan synnyttävät suuttumusta, toivottomuutta ja häpeää. Ehkäisysuunnitelma painottaakin itsemääräämisoikeuden merkitystä. Itsemääräämisoikeudessa ei ole kyse vain yksilön oikeudesta elää ilman syrjintää ja väkivallan eri muotoja, vaan kollektiivisesta oikeudesta olla olemassa saamelaisena. Ytimessä on oikeus perinteisiin elinkeinoihin, joka tarkoittaa vapautta maan- ja vedenkäyttöön ilman valtioiden, teollisuusyhtiöiden ja turistifirmojen häirintää tai estämistä. Sanallistaakseni jotain hiljaista, totean, että monille elinkeinot merkitsevät henkiselle hyvinvoinnille välttämätöntä yhteydenpitoa esivanhempiin. 

Tutkimusraporttien mukaan saamelaiset tuntevat suurempaa tyytymättömyyttä sosiaali- ja terveyspalveluja kohtaan kuin valtaväestö. Monet yrittävät verhota etnisyytensä ja muuttua ”täydelliseksi potilaaksi”, joka ei altista itseään huonompitasoiseen hoitoon tai vaadi niitä monikulttuurisuusohjeistuksessakin mainittuja positiivisia erityistoimia. Tämä on tuttua kauraa myös esimerkiksi romaneille. Suisidologiaan erikoistunut kliininen psykologi Jon Petter Stoor toteaa väitöskirjassaan Suicide among Sámi (2020): ”On selvää, että terveysjärjestelmien saavutettavuuden ja mukautumiskyvyn kehittäminen saamelaisten tarpeisiin nähden olisi merkittävä asia saamelaisten itsemurhien ehkäisyssä.”

Ongelman ydin, kuten niin monesti, on vielä syvemmällä yhteiskunnan rakenteissa. Niin kauan kuin koulujärjestelmät eivät tarjoa saamelaisista muuta kuin etnistä syrjintää tukevia stereotypioita, ei psykologilta sen enempää kuin keltään muultakaan suomalaiselta voi odottaa saamelaisuuteen liittyvien perusasioiden tuntemusta. Tämä on valintakysymys, väkivaltatutkija-kirjailija Satu Lidmania lainatakseni. Lidman viittasi Helena Ranta Forumissa 2020 pitämässään puheessa mm. saamelaisten ja romanien puuttumiseen historiakuvan kokonaisuudesta. Tällä hetkellä opetushallitus tuntuu sysäävän saamelaisen harteille oppivelvollisuuden lisäksi opetusvelvollisuuden. Voisikohan olla, että se on kriisiytyneeltä ihmiseltä liikaa vaadittu?

Valtaosa Suomen saamelaisista elää saamelaisalueen ulkopuolella, pääkaupunkiseudulla.

Valtaosa Suomen saamelaisista elää saamelaisalueen ulkopuolella, suurimpana keskittymänään pääkaupunkiseutu. Saamelaisten tilanteeseen erikoistuneen asiantuntijan luo pääseminen vaihtelee paljon, ja tämänkaltaisia tukijärjestelmiä on ainoastaan Norjassa. Kauaskantoisimmat toimenpiteet saamelaisten terveyden turvaamiseen olisivat itsemääräämisoikeuden toteuttaminen ja saamelaisten sisällyttäminen osaksi historiaa. Koska alkuperäiskulttuuri ei tällä hetkellä vaikuta kuuluvan opetushallituksen näkemykseen yleissivistyksestä, mielenterveyden ammattilaisten perehtyneisyys aiheeseen on pitkälti oma-aloitteisen selvitystyön varassa. 

Teksti on alun perin julkaistu Psykologi-lehdessä 2/2021.