Lapsen sairausloma ei ole ratkaisu oireiluun

Lasten kasvattaminen hyvinvoiviksi vaatii resursseja. Jos lapsi ei saa kykyjensä ja jaksamisensa mukaista opetusta, uupumus ja turhautuminen voivat näkyä häiritsevänä tai vetäytyvänä käyttäytymisenä. Käytännön työssä olen nähnyt, että säästöjen kanssa kamppaileva koulu ei aina pysty järjestämään lapselle moniammatillisena yhteistyönä suunniteltuja tukitoimia, kuten pienryhmää tai avustajaa luokkatilanteisiin.

Jos lapsen uupumus näkyy käytöshäiriöinä, pitäisikö lapsen sitten saada sairauslomaa? Tämä viime aikojen keskusteluissa ehdotettu ratkaisu kuulostaa lapsen kasvun ja kehityksen asiantuntijan korvissa ongelmalliselta. Yksi ongelma on se, että suomalaisista tautiluokituksista puuttuu diagnoosi lapsen uupumus. Ja jos sairausloman myöntämiselle ei olisi selkeitä kriteereitä, riskinä olisi, että sairauslomaa toivottaisiin esimerkiksi oppimisympäristöä häiriköiville lapsille. Tästä seuraisi oireilevien lasten eristäminen ikätovereista ja syrjäytymiskehityksen tukeminen.

Lapsen hyvinvointi riippuu hänen kasvuympäristönsä kyvystä tukea häntä. Mitä tarkoittaisi sairausloman määrääminen lapselle, joka oireilee sen vuoksi, että kotona vanhemmilla on mielenterveys- tai päihdeongelmia tai niin suuri huoli taloudellisesta tilanteesta, ettei lapsen tukemiseen jää voimavaroja? Koulu säännöllisine rytmeineen ja ruokailuineen on osalle lapsista ainoa turvallinen kasvuympäristö. Ensisijaisesti tulisi siis selvittää ja ratkoa lapsen oireilun syitä eikä ”hoitaa” ongelma poistamalla oireilija luokkaympäristöstä.
Sairauslomaa tehokkaampi tuki lapselle on se, että kodin ja koulun välille etsitään yhteistä ymmärrystä ja mietitään joustavia ratkaisuja opiskelemiseen. Sairausloma ei ratkaise liian suureksi kasvanutta opiskelutaakkaa, kaverisuhteiden pulmia, lapsen ja opettajan välistä vuorovaikutusongelmaa tai vanhempien jaksamattomuutta. Jos lapsen oireilun taustalla on ahdistusoireilua, voi lyhytkin poissaolo koulusta vahvistaa lapsen taipumusta vältellä haastavia tilanteita ja johtaa lisääntyviin poissaoloihin.
Psykiatrisessa ja somaattisessa osastohoidossa olevien lasten koulukuntoisuutta arvioidaan nykyäänkin, ja lapsella voi olla ylimääräisiä vapaapäiviä koulusta tai hän käy vain osan päivästä koulua. Näissä tilanteissa lapsen tarvitsema psyykkinen ja somaattinen tuki ja hoito on järjestetty. Sopivan kokoiset oppilasryhmät, riittävät oppilasta tukevat koulupsykologi- ja kuraattoripalvelut sekä opettajien mahdollisuus saada työnohjausta voivat ehkäistä tilanteiden kriisiytymistä ja eri osapuolten joutumista sairauslomalle liiallisen kuormittumisen vuoksi.

”Uupuneiden” pikkukoululaisten käytöshaasteiden polku saattaa alkaa jo varhaisina kasvuvuosina. Varhaiskasvatuksen lakisääteiset psykologipalvelut olisivat merkittävä edistysaskel ennaltaehkäisyn kehittämisessä, joten työtä niiden edistämiseksi on jatkettava.

Kirjoittaja on Psykologiliiton lapsi- ja nuorisopsykologien ammatillisen työryhmän jäsen.