Kuulunko minä edes tänne?

Lukion penkillä opettajan kertoessa ryhmäpsykologiasta ja kognitiivisista vinoumista tunsin, että psykologia on minun juttuni. Ajatus psykologina olemisesta vahvistui edelleen, kun sai toimia kavereilleen kuuntelijana, neuvottelijana ja lohduttajana – sitähän se psykologina oleminen tuntuu olevan. 

Ensimmäinen vuosi psykologian opiskelijana on kuitenkin tuonut esille monia kysymyksiä tulevasta ammatista ja omasta suhtautumisesta psykologiaan. Välillä tuntuu, etten tiedä ollenkaan, mitä teen täällä yliopistossa psykologian opiskelijana. Olen varma, etten ole ainoa.

En osannut yhtään odottaa, mitä yliopistossa opiskeleminen toisi tullessaan – olenhan ensimmäinen koko suvustani korkeakoulussa. Vaikeampaa kuin lukiossa opiskeleminen, pitää olla itsenäinen, yliopisto on akateeminen tiedeyhteisö eikä koulu, läsnä on oltava, koronan jälki näkyy, uupumus on valtava riski – opiskelun aloittaminen tuntui pelottavalta. Vuoteni on kulunut perusopintoja tehdessä ja nyt muutaman hetken yliopisto-opintojen parissa viettäneenä voin todeta, ettei opiskelu tunnu merkitykselliseltä tai innostavalta – ei oikeastaan miltään.

Jyväskylän psykologian opiskelijat suorittavat perusopintojaan katsoen valmiiksi nauhoitettuja Psykonet-luentoja ja tehden monivalintatenttejä. Kaikesta tiedosta, jota yritetään sulloa lyhyessä ajassa säilömuistiin ei jää käteen oikeastaan muuta kuin epävarmuus omasta osaamisesta. 

Tutustuin keväällä myös muun muassa turkulaisiin psykologian fukseihin. Mainitessani Psykonet-luennot ja opintojen hitaan etenemisen, saan vastauksena naurahduksia ja samaistumisen tunteita. Kohtaamiset psykologian tieteen parissa ovat olemattomia, vaikka alallamme on tärkeää oppia myös muilta ja saada mahdollisuus pohtia askarruttavia kysymyksiä. Motivaatio ja into psykologiaan kumpuaa vain mielikuvasta, jota maalataan kuvittelemalla tulevaisuuden opintoja. 

Toisaalta on riski elätellä vain mielikuvaa tulevasta ja puskea opintoja läpi ilman intoa tai voimaannuttavia oppimisen kokemuksia. Monelle onkin tullut ensimmäisen vuoden aikana irrallinen olo koko tieteenalasta, jota kuuluisi edustaa.

Psykologian alan ympärille muodostunut opiskelijoiden yhteisö on kuitenkin pitänyt yllä haavetta ja käsitystä psykologina olemisesta – onneksi niin. Tutustuessa vanhempiin psykologian opiskelijoihin pystyy näkemään, minkälaista opiskelu on maisterivaiheessa ja kuinka paljon enemmän opinnoista saa irti. Fuksien yhteisö on myös auttanut ymmärtämään, ettei opiskelun kuuluisi olla yksipuolista, kokonaan itsenäistä tai pelkkää kuivien kirjojen pänttäämistä. Yhteisön vuoksi voi myös käsitellä niitä tunteita, joita muodostuu, kun ei yhtään tiedä kuuluuko oikeasti yliopistoon, saati psykologian alalle.

Heidän avullaan voi myös keskustella psykologian kiinnostavissa alueista ja pohtia kaikenlaisia tulevaisuuteen liittyviä pulmia. Muiden psykologian opiskelijoiden vuoksi tiedän, että kuulun tänne.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston psykologian opiskelijoiden ainejärjestö Stimulus ry:n koulutusvastaava.