Kuka pelastaisi psykoterapeutin?

Sosiaali- ja terveysalalla korkeasti koulutetuilla asiantuntijoilla on tällä hetkellä markkina-arvoa ehkä enemmän kuin koskaan. Erityisesti julkinen sektori on akuutissa pulassa työvoiman riittävyyden kanssa. Esimerkiksi KEVA:n tekemän kuntien työvoimaennusteen (https://www.keva.fi/uutiset-ja-artikkelit/kuntien-tyovoimaennuste-2030-hoitajissa-sosiaalityontekijoissa-ja-lastentarhanopettajissa-suurin-osaajapula-nyt-ja-tulevaisuudessa/) mukaan suurissa ammattiryhmissä terveys-, hoiva- ja opetusalalla työntekijävaje on jo nyt tuhansia, eikä tilanne tule helpottumaan eläköitymis- ja koulutusennusteiden pohjalta. 

Sote-työntekijöiden näkökulmasta tilannetta seuranneena kehityskulku on ollut nähtävissä jo pitkään, ja nyt se alkaa toden teolla näkyä muillakin kuin lääkäreillä. Esimerkiksi psykologit siirtyvät sankoin joukoin yrittäjiksi, ja aiemmasta poiketen siirtymä tapahtuu jo aikaisemmin kuin vasta 10 vuoden julkisen sektorin uran ja lukuisten täydennyskoulutusten jälkeen. Työntekijän kannalta valinta on helppo: alati kasvava mielenterveyspalveluiden tarve ja suuret asiakasmäärät, rakenneuudistusten epäonnistuminen ja pirstaleiset työnkuvat sekä työn vaativuuteen nähden alhainen palkkaus houkuttelevat palveluiden myymiseen yrittäjänä, varsinkin kun riski on pieni. Sote-yrittäjyys pyörii pitkälti julkisella rahoituksella ostopalveluiden ja Kelan rahoituksen turvin, ja kun psykologian alalla on käytännössä nollatyöttömyys, on tulovirta tasaisen taattu. Erityisesti jos haluaa keskittyä pitkäkestoiseen ja pitkäjänteiseen hoito- ja kuntoutustyöhön psykoterapian saralla, yrittäjyys houkuttelee. Psykoterapeutteja on julkisellakin sektorilla runsaasti, mutta vain harva pystyy siellä tekemään kovin intensiivistä ja pitkäkestoista psykoterapiasisältöistä työtä, jota ehkä haluaisi käytyään pitkän, kalliin ja mahdollisesti jopa itse maksetun täydennyskoulutuksen jälkeen. 

Yrittäjäksi ryhtyessään suurin osa tavoittelee vapautta kellokortista, vapautta sopia itse omat tapaamisensa, vapautta valita omat asiakkaansa ja työtehtävänsä sekä vapautta valita oma työskentelypaikkansa. Oman työhuoneen sisustaminen karvalankamatolla ja pehmeillä tyynyillä keskussairaalan vaihtuvien potilashuoneiden jälkeen tuntuu luksukselta, ja potilaiden hoitaminen omassa tahdissaan suorastaan etuoikeudelta. Voiko tästä edes pyytää maksua, kun tämä on niin kivaa? 

Voi kuitenkin olla, että ahdistus hiipii yksinyrittäjänkin takaraivoon pikkuhiljaa. Varsinkin pitkiä Kelan terapioita tehdessä kalenteriin mahtuu vain hyvin rajallinen määrä potilaita kerrallaan, kun tapaamiset ovat 1–2 kertaa viikossa. Yrittäjä kyllä tietää, minkä verran hänen vastaanottonsa vetää niin, että toimeentulo on riittävä, mutta yrittäjä ei kuitenkaan polta itseään loppuun. Hän tietää antavansa laadukasta hoitoa eikä halua siitä tinkiä. Mutta mitä tehdä, kun lähes joka päivä sähköpostiin tai puhelimeen kilahtaa tiedusteluja vapaista psykoterapiapaikoista, pahimmillaan lukuisia kyselyitä päivittäin? Jopa lähes 75 % psykologiyrittäjistä kertoo, että kysyntää on runsaasti, ”enemmän kuin ehtii tehdä töitä”. 

Yksinyrittäjällä ei useinkaan ole puskuria, vastaanottovirkailijaa tai keskitettyä ajanvarausta, jonka kautta kyselijät ohjautuisivat. Moni ei ota enää puheluita vastaan lainkaan, koska kysyjille suorassa kontaktissa ein sanominen on niin raskasta. Sähköpostiin on ehkä laitettu jo vakiovastaus, että jos tiedustelet vapaita terapiapaikkoja, niin tilaa ei ole. Omat tiedot on poistettu kaikista mahdollisista paikoista, mistä ne vain saa pois. Harva kaipaa lisää mainostusta palveluilleen, kun apua tarvitsevat epätoivoiset kansalaiset tuntuvat kaivavan yhteystiedot vaikka kiven alta. Sama epätoivo tuntuu hiipivän myös palstoille, joilla ammattilaiset huhuilevat toisiltaan, onko kellään vapaata, kun olisi nyt tarjolla tosi kiva ja mukava ja mahtava asiakas, jolle lupasin kysellä terapeuttia. 

Hätä avuntarvitsijoiden puolesta on suuri. Joku on nämäkin ihmiset arvioinut psykoterapiaa tarvitseviksi, kirjoittanut lausunnot ja ohjannut etsimään terapeuttia, jota ei sitten löydykään. Mitä he sitten tekevät, mihin päätyvät elämässään ja hädässään? 

Mutta kuka tai mikä pelastaisi terapeutin? Terapeutin, joka ihmissuhdetyön ammattilaisena kyllä osaa ottaa ihmisten hädän kannettavakseen ja auttaa heitä, mutta joka tässä tilanteessa on pakotettu torjumaan, väistelemään, kieltäytymään tiukasti tai jopa olemaan vastaamatta lainkaan tulleisiin avunhuutoihin? On selvää, että pitkittyessään tilanne, jossa asiakkaita tulee ovista ja ikkunoista, kuormittaa yrittäjien hyvinvointia ja jaksamista. Vapaus työmäärän säätelystä voi osoittautua hankalammaksi kuin etukäteen on osannut odottaa. Mielikuva työn tekemisen sopivasta väljyydestä voi romuttua ja päivät venyä. 

Psykologi-yrittäjät ratkovat sitten eri tavoin tätä asiaa. Osa pärjää tiukalla työn rajauksella, osa hakeutuu ehkä ajanvarauspuskurin ja kollegiaalisen tuen toivossa suurempiin yksiköihin palveluntuottajiksi. Suuret terveysyritykset ottavat avosylin jokaisen psykoterapeutin siipiensä suojiin tarjoamaan kysyttyjä hoito- ja terapiapalveluita. Tämä kehitys nostaa kuitenkin myös huolta siitä, voiko perinteinen ja varsin hyvinkin toimiva yksinyrittäjyys enää jatkua entisenlaisena. 

Suurin osa psykoterapeuteista ymmärtää varsin hyvin, että syy tilanteelle on järjestelmän valuviassa, jossa erityisesti perusterveydenhuollon palveluiden hajanaisuus ja puutteellisuus ajavat pitkiin Kelan terapioihin niitäkin potilaita, jotka hyötyisivät jo aiemmin toteutuvasta psykososiaalisesta tuesta. Tätä tukea sekä julkisella että yksityisellä sektorilla työskentelevät psykologian ammattilaiset voisivat suunnitella, ohjata ja toteuttaa, jos siihen vain luotaisiin heille edellytykset. 

Kyse on siis pitkälti julkisen sektorin palveluvajeesta, jota myös valtio omilla linjauksillaan voi joko auttaa tai pahentaa. Siinä yhtälössä yksittäisellä psykoterapeutilla on varsin vähän sanavaltaa. Onneksi sitä varten on Psykologiliitto, joka huolehtii myös yrittäjien edunvalvonnasta ja on paras asiantuntija kertomaan päättäjille, miten palvelut olisi fiksuinta järjestää siten, että kaikkien asiantuntijoiden työpanos niin työntekijöinä kuin yrittäjinä tulisi oikealla tavalla hyödynnettyä. 

Katja Vähäkangas

Kirjoittaja on Psykologiliiton järjestökoordinaattori & yrittäjäedunvalvonnan vastaava ja AKYn hallituksen jäsen

Kirjoitus on julkaistu alun perin AKY – Akavalaiset yrittäjät blogissa