Kohti Ukrainaa

”Venäjän hyökkäys Ukrainaan järisytti käsitystä Euroopan turvallisuudesta. Moni heräsi pohtimaan, miten Suomi tarvittaessa pärjää sodan syttyessä. Miten minä ja läheiseni pärjäisimme? Ukrainalaisten hätä tuntui erityisen samastuttavalta alueen poliittisen, maantieteellisen ja kulttuurisen läheisyyden vuoksi.

Kriisin äärellä kukin reagoi tavallaan. Meidän, psykologipariskunnan, kohdalla levottomuus kasvoi päivä päivältä. Vaikka keskustelimme, lahjoitimme rahaa ja haimme tietoa, tavalliseen arkeen asettuminen tuntui hankalalta. Kaipasimme konkreettista hädänalaisia tukevaa toimintaa. 

Sotaa pakenevia ─ poikansa, isänsä ja miehensä taakse jättäneitä äitejä lapsineen ─ alkoi tungeksia raja-alueilla. Nopeasti kyhätyillä avustuspisteillä oli kuuleman mukaan pulaa tarvikkeista ja myös rintaman puutteista tulvi tietoja. Avustusorganisaatiot tuntuivat vasta suunnittelevan toimenpiteitään.

Syntyi ajatus, että nelivetominibussillemme olisi käyttöä. Ryhdyimme tutkimaan tilannetta ja karttoja. Olimme yhteyksissä erilaisiin tahoihin, ja melko nopeasti kasassa oli muutama kuutio tarvikkeita rintamalle vietäväksi. Viranomaisyhteistyön pohjalta varmistettiin, että veisimme ainoastaan tarpeellista tavaraa ennalta sovituille vastaanottajille. Turvallisuussyistä ajoimme menomatkan suomalaisen retkikunnan kanssa, jonka tarkoitus oli kuljettaa useampi bussillinen tavaraa rajalle ja ottaa paluumatkalla sotaa pakenevia mukaan.  

Siivosimme kalenterit, järjestimme lastenhoidon, hankimme riittävät varusteet ja kyvyn käyttää voimaa mahdollisia uhkia vastaan. Suunnitelmamme herätti paitsi kannustusta, myös toppuuttelua. Pienten lasten vanhempien ei kuulemma pitäisi lähteä riskialueille. Pohdimme tätäkin. Toisaalta ajattelimme, että juuri oma elämäntilanne sai meidät eläytymään niin vahvasti lasten ja perheiden hätään. 

Yhdessä kokeneiden kanssa matkaan

Lähtöaamuun mennessä koti- ja työasiat olivat järjestyksessä ja mieli valmis tulevaan. Saattue, jonka kyljessä lähdimme, oli vasta toinen laatuaan ja haki vielä muotoaan. Lyhyessä ajassa useampi linja-auto ja joukko pienempiä autoja oli kuitenkin saatu täyteen tarvikkeita pakolaiskeskuksiin ja rintamalle vietäväksi. Myös paluumatkalle oli varauduttu esimerkiksi eväin, viltein, lastenistuimin ja pehmoleluin. 

Retkikuntaan kuului muun muassa ammattikuljettajia, sairaanhoitaja, lääkäri, poliisi ja ukrainan ja venäjän kielen taitoisia. Monella oli aiempaa kokemusta pakolaisten auttamisesta Lähi-idän kriisistä ja toiveissa tukea ukrainalaisia myöhemmin myös Suomessa.

Matkalla keskusteltiin yhteisistä turvallisuusperiaatteista. Laajan naisten ja lasten muuttoliikkeen syntyessä paikalla ovat ensimmäisenä rikolliset ja ihmiskauppiaat. Huhuttiin myös tavaratoimituksia häiritsevistä venäjän desanteista. 

Via Balticaa ajellessamme saimme viestejä ydinvoimaloiden tapahtumista ja luimme erilaisista kyberuhista, mutta tien päällä nämä tuntuivat pieniltä asioilta. Tärkeintä olisi pitää silmät auki ja edetä ilman turhia pysähdyksiä. Ajoimmekin yhtä soittoa, kunnes ylitimme Puolan rajan. 

Hotellin omistaja kieltäytyi ottamaan maksua majoituksestamme. Euroopan äkillinen yhtenäistyminen ja solidaarisuus Ukrainaa kohtaan näkyikin läpi matkan. Yleisesti käytetty tervehdys kuului: ”Slava Ukraini!” eli ”Kunnia Ukrainalle!”. Parvekkeita ja liikkeitä koristivat siniset ja keltaiset värit, katukuvaa värittivät Venäjän johtoa kritisoivat kirjoitukset ja pilapiirrokset. Oma arki tuntui kaukaiselta, vaikka välillä ikävä omia pieniä lapsia kohtaan puristi rintaa.  

Organisointi ja tiedonkulku kompastuskivenä

Kun tavarat oli toimitettu, suuntasimme hakemaan sotaa pakenevia. Koska olimme ensimmäisten joukossa paikalla, saimme tehtäväksi organisoida kokoamista paikan päällä. Kävi ilmi, että kyyteihimme olisi tulossa lähemmäs 350 ihmistä, mutta mitään tarkempaa kuviota paikalle valuvien ihmisten ja suurten ajoneuvojen saamiseksi samaan paikkaan suunnilleen samaan aikaan ei ollut. Ongelmana oli tietenkin myös se, että esimerkiksi Harkovan pommituksista oli vaikeaa päästä täsmällisesti pois. 

Erilaisten taustatahojen ja Suomen viranomaisten kanssa selviteltiin jatkuvasti maahantuloon liittyviä käytännön asioita sekä välitettiin tilannekuvaa paikan päältä. Oli tarkistettava matkustusasiakirjoja, täytettävä lomakkeita, etsittävä tulkkaajia. Oli osattava kohdata sotaa pakenevia ihmisiä vailla yhteistä kieltä ja siedettävä omia aaltoilevia tunteita ja epävarmuutta. Ja päivien kuluessa myös äärimmäistä väsymystä.

Vaikka vapaaehtoisen auttamisen taustalla on pyrkimys hyvään, on nopeasti perustetuilla vapaaehtoisoperaatiolla heikkoutensa. Johtamis- ja organisointikokemuksen puute näyttää olevan monien retkikuntien kompastuskivi. Usean ajoneuvon, kymmenien auttajien ja satojen autettavien koordinoiminen vaatii matkanjohtajalta ja retkikunnan jäseniltä paljon. 

Tässäkään tapauksessa tieto ei liikkunut sivusta seuraamamme operaatioon osallistuvien kesken niin sujuvasti kuin olisi toivonut. Etukäteissuunnitelmat olivat riittämättömiä ja paljon päätöksiä tehtiin lennosta ja enemmän tunteella kuin järjellä. Pieniltä yhteentörmäyksiltä ei yön pimeinä tunteina voitu välttyä.

Lopulta ihmisten kokoaminen ja muut käytännön asiat kuitenkin järjestyivät. Suurin osa sotaa pakenevista tiesi selkeästi, mitä ja kuka Suomessa odottaa, osan käsitykset olivat hatarampia. Tunnelma oli rauhallinen, juuri kukaan mukaamme tulevista ei ollut liikkeellä yksin. Ihmiset olivat helpottuneita ja kiitollisia, mutta myös murheen ja huolen turruttamia. Erityisesti lasten kyky elää hetkessä ja löytää ilon ja leikin aihetta mistä vain kosketti meitä syvästi. 

Pientä dramatiikkaakin matkaan mahtui. Osa kuljetettavista oli jäänyt jumiin raja-alueille, josta meidän oli määrä lähteä illan suussa heitä noutamaan. Jossain vaiheessa auton vikavalo syttyi ja ymmärsimme olevamme hankalassa tilanteessa. Yö painoi päälle ja rajalla odotti ihmisiä. Hotellit olivat tupaten täynnä, eivätkä autokorjaamot olisi auki ennen seuraavaa arkipäivää. Silmät väsymyksestä harittaen järjestelimme asioita ja lopulta pääsimme kuin ihmeen kaupalla nukkumaan hotellihuoneeseen, jonka varaus oli joltain jäänyt lunastamatta.  

Kohti kotia

Aamu alkoi tilannepäivityksellä. Saattueen muut autot oli saatu täytettyä hyvin ja ihmiset olivat päässeet turvaan. Emme kuitenkaan tienneet, mikä autoamme vaivasi ja kuinka kauan korjaus kestäisi. Faktoja puntaroituamme päädyimme lennättämään toisen meistä kotiin lasten luo. Operaation myötä syntyneiden kontaktien myötä oli selvää, että auto saataisiin täyteen sotaa pakenevia ukrainalaisia milloin hyvänsä.  

Korjaamolla todettiin, että auton hajoamisen taustalla oli moottoriin kohdistunut sabotaasi. Jotta paluumatka Suomeen hoituisi sujuvasti, Puolaan lensi toinen varakuljettaja. Yllättävä käänne lisäsi painetta suoriutua matkasta mahdollisimman vähin pysähdyksin. 

Paikallisen kontaktin kautta autoomme päätyi matkustamaan kolme aikuista ja neljä lasta. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta eleet ja Google Translate auttoivat. Tiukan paikan tullessa käytössä oli puhelimen päässä tulkki. Henkilöillä oli Suomessa sukulaisia tai läheisiä, joihin olimme yhteydessä matkan aikana. 

Matka sujui ongelmitta ja eväät ja pehmolelut palvelivat tarkoitustaan hyvin. Suomen päässä jokainen ihminen saatettiin junaan, jossa henkilökuntaa informoitiin tilanteesta ja määränpäästä. Monen tunnin yhtäjaksoisen matkustamisen jälkeen eron hetki oli tunteikas. Tehtävä oli täytetty.

Oliko ratkaisu oikea?

Kotona takki oli tyhjä. Matkaa edeltänyt levottomuus ei helpottanut, keho ja mieli olivat ylivirittyneessä tilassa. Saattueen muut kuljettajat suunnittelivat jo seuraavia lähtöjä. Mekin tunsimme tarvetta lähteä, mutta samalla tiedostimme, että meitä tarvitaan nyt myös kotona. 

Pohdimme myös esiin noussutta kritiikkiä yksityisten toimijoiden avustusmatkoja kohtaan. Olisiko meidänkin pitänyt keskittyä ainoastaan lahjoittamaan rahaa avustusjärjestöille? 

Kriisit houkuttelevat toimimaan impulsiivisesti ja tunteet edellä, jolloin tarpeelliset tiedot ja taidot voivat jäädä hankkimatta. Kyseessä on oikeita ihmisiä, joiden elämä ja tulevaisuus ovat hetken ventovieraissa käsissä. Me ajattelimme ja ajattelemme yhä, että etenkin äkillisessä kriisitilanteessa viralliset tukitoimet käynnistyvät hitaasti, ja yhdenkin ihmisen pelastaminen olisi kaiken arvoista. Koimme koulutuksemme ja muiden ominaisuuksiemme perusteella kykymme kohdata hädänalaisia riittävän hyväksi. 

Avustusjärjestöillä pitäisi olla kyky hyödyntää kriiseissä vapaaehtoistyövoimaa tehokkaasti. Kriisireaktiona syntyvää toimintapainetta tulisi voida hyödyntää koordinoidusti, mutta viipymättä.  

Meille matka oli erittäin merkityksellinen ja opettava. Yhteiset arjen ulkopuoliset kokemukset ovat myös parisuhteelle hyväksi. Kun tärkeimmät kokemukset ovat jaettuja, elämisen yhteisyys ja parisuhteen perusteet vahvistuvat. Nyt meidän itsemme on löydettävä paitsi uusia auttamisen väyliä, myös entistä tehokkaampia keinoja oman sisäisen tasapainon ylläpitämiseen.”