Kohtaamisen taide

Minua pyydettiin kirjoittamaan taiteesta. Olen miettinyt tätä tekstiä hetkittäin joulukuusta asti ja aktiivisesti kuluneen viikon, ilman tulosta. Tilanne on kiusallinen. Voisin sanoa olevani jonkin sortin taideharrastaja: taidetta ja psykologiaa käsittelevät kirjat taistelevat keskenään elintilasta kirjahyllyssäni. Seinilläni on arvostettujen suomalaistaiteilijoiden töitä. Omia töitäni. Olen ollut aktiivinen psykologien edunvalvonnassa yhtä kauan kuin olen opiskellut kuvataiteita. Olen opiskellut taidekasvatusta samaan aikaan, kun olin Kompleksi ry:n puheenjohtaja. Taide on ollut osana elämänkulkuani niin kiinteästi, että nyt en tiedä mitä sanoa ja jumitun?

Vai pelkäänkö, että taiteeseen liittämäni merkityksellisyys laimenee tai tulee sivuutetuksi, jos yritän sanallistaa sitä? Peittelenkö jumittumisella ja peloilla jotain vielä kipeämpää kuin riskiä, että tästä tekstistä tulee paitsi lyhyt myös huono? Miksi itselle merkityksellisestä asiasta kertominen on vaikeaa, vaikka näkemys ei perustuisi mielipiteisiin vaan mittavaan määrään toisiaan rikastuttavaa koulutusta ja työtä? 

Vaikka psykologin koulutus pohjautuu näyttöön, näkemyksiin vaikuttavat myös muut, näytöstä riippumattomat tekijät. Professorin karismaattisuus, kokemukset omasta koulutuspsykoterapiasta tai läheistä koskettanut onnettomuus ohjaavat näkemystämme siitä, mitä pidämme merkityksellisenä oman ammattikunnan kehittämisessä. Tämä heijastuu myös argumentointiimme: uuden hoitomuodon tuloksellisuutta koskeva kritiikki ei suinkaan liity itse tutkimustuloksiin vaan niiden julkaisutahoon tai käsityksiin siitä, voiko tutkittua asiaa edes hoitaa psykososiaalisin menetelmin. Päädymme ad hominem -tyyppiseen argumentointiin, jossa käsitys tulokset esittäneen henkilön ominaisuuksista muodostaa näkemyksen asian sisällöstä. Tai, hyppäämmekö logoksen yli suoraan pathokseen vastatessamme argumentteihin (asiallisiinkin): ”Minusta näkemyksesi tuntuu pahalta”. Tunteiden merkitystä ei tule vähätellä, mutta miten palata keskusteluun itse aiheesta ilman, että tulee vähätellyksi tunteitaan kuvaavaa henkilöä? 

Siten, pitääkö vaativuutta (tai toisin sanoen riittämättömyyden kokemusta) yllä keskustelukulttuuri, jossa sisällön 110 % tuntemisen lisäksi vain henkilöbrändiltään riittävän vahva, vakaa ja empaattinen voi osallistua keskusteluun tulematta vähätellyksi tai syyllistymättä vähättelyyn?

Olin siis kirjoittamassa taiteesta – vaikka tunnistaisin taiteen merkityksellisyyden itselleni, edellyttää asian jaetuksi tuleminen taitoja myös teiltä. Olemmeko toisillemme olkinukkeja vai pyrimmekö tilaan, jossa toisen näkemyksen ymmärtäminen mahdollistuu? 

Kollegiaalisin terveisin, Sanna

Kirjoittaja on PsT, työterveyspsykologi ja Psykologiliiton hallituksen jäsen.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 1/2023.