Kiillotanko kilpeäni?

Olen huomannut, että en ole lähtenyt näihin kampanjoihin mukaan. Olen ihan oikeasti pohtinut, olenko paha ihminen? Joka kerta olen päätynyt siihen, että enhän minä ole. Minä en vain tunne tarvetta julistaa omaa hyvyyttäni kenellekään eikä missään. Jos eivät tiedä/usko asiaa muutenkin, niin olkoot uskomatta. Je suis Vesa, koska sen nimen isä ja äiti aikoinaan halusivat minulle antaa.

Aika ymmärrettäväähän noihin kampanjoihin lähteminen sinällään on. On aina mukavaa tuntea olevansa osa joukkoa, ja vieläpä hyvän puolella. Enää ei ole erityisen trendikästä lähteä rauhanmarsseille omaa erinomaisuuttaan osoittamaan. Nykyaikana käytetään nykyajan ilmaisukeinoja.

Järkyttäviin tapahtumiin ei pysty vaikuttamaan kovinkaan paljoa. Kuolleita ei saa puhallettua henkiin, eikä kiusattu ihminen unohda kokemaansa kaunaa. Kun laittaa sympatiansa sähköiseen viestintään, niin on tehnyt edes jotain. Osoittanut, että välittää. Tulee tunne siitä, että maailma on sittenkin hallittavissa, edes osin.

Joku ehkä ajattelee omalla kannanotollaan vaikuttavansa asioihin ihan oikeasti. Face-päivitystäni katsova uusnatsistinen ja naisia halveksuva Nico-Petteri (jonka olen säälistä ottanut facekaverikseni) huomaa tunnukseni, tuntee piston sydämessään, liittyy Greenpeaceen ja alkaa lukea Voima-lehteä. Voi kun elämä olisikin näin helppoa, niin mikäs tällä sinivihreällä planeetalla olisi elellessä.

En haluaisi ajatella saati edes sanoa tätä ääneen, mutta onko tässä mukana myös oman kilven kiillottamista? Haluan osoittaa kaikille, miten hyvä ihminen olen, en todellakaan mikään Trumpisti tai vastaava kotimainen versio. Vähän niin kuin parempi kuin ne, jotka eivät vielä tajua. En todellakaan halua syyttää ketään tällaisesta, mutta itse huomasin aikoinaan kiillottavani välillä kilpeäni tykkäämällä kirjoista ja bändeistä, joista en oikeasti tykännytkään. Nyt alan päästä sille tasolle, että uskallan tunnustaa kuuntelevani edelleen punkkia ja lukevani jotain muuta kuin Alastalon salissa. Onko minulta hävinnyt tai ainakin vähentynyt terve brassailun halu?

Minua ei häiritse, jos jengi laittaa näitä hyvää edistäviä tunnuksia. Mutta ärsyttääkö se äärivoimia entistä innokkaampaan vastarintaan? Intouttaako Charlie Hebdoksi julistautuminen kiihkomuslimia tarttumaan puukkoon? Oliko sittenkin virhe tuoda alpakat torille samaan aikaan uusnatsien kanssa?

Ja sitten on vielä se pahin omantunnon kysymys: tiedänkö ihan oikeasti, mitä kannatan? Esimerkiksi sitä Charlie Hebdoa? Sehän on paitsi räävitön niin myös, miten tämän sanoisi, näkemyksissään aika lähellä perussuomalaisia. Minun huumorintajuni kestää ilmaisunvapauden nimissä tämänkin, mutta ovatko kaikki je suis charliet ihan varmasti tienneet, millainen lehti on kyseessä?

Psykologina minua kieltämättä välillä pelottaa, miten helposti ihmiset lähtevät näihin massaliikkeisiin mukaan. Kun kaveritkin ovat mukana, niin voinhan minäkin. Vaikka se sattuisi olemaan se QAnon. Vai uskooko joku ihan oikeasti siihen, mitä ne porukat väittävät. Okei okei aika moni uskoo, mutta aika moni on mukana sen kummemmin asiaa ajattelematta. Mukaan lähteminen on niin helppoakin, mukavasti omalta kotisohvalta.

Varmuuden vuoksi muistutan Luonteri Surf -yhtyeen sanoin, ja tämä olkoon jatkossa aina mottoni kaikkiin hyvää tarkoittaviin asioihin, laitanpa niitä Facebook-profiiliini tai en: ”Tahdon enemmän hyvää/ja vähemmän pahaa”. Je suis aina hyvän puolella.

Kirjoittaja on kirjoittanut tämän kuten kaikki muutkin bloginsa yksityishenkilönä, joka pohtii yhteiskunnan ja elämän koukeroita muuttuvassa maailmassa.