Keitä oikeastaan pitäisi auttaa?

Kansalaisten mielenterveyshäiriöistä puhutaan ajoittain paljonkin. Toisaalta pulmien esiintyvyys näyttää olevan suhteellisen vakiintunutta, toisaalta arviot mielenterveysongelmaisten määrästä vaihtelevat paljonkin.

Usein näkee arvion, että lapsista ja nuorista noin joka viides kärsisi mielenterveyshäiriöistä. Se on aikamoinen lukema. Arvioon vaikuttaa luonnollisesti muun muassa se, mitkä asiat diagnosoidaan mielenterveyshäiriöiksi ja mitkä katsotaan osaksi normaalia nuoruutta. Tätähän ei voi arvioida tarkalleen mitaten, vaan kyse on aina sopimukseen pohjautuvasta oireluokittelusta. Ja jos tämä arvio pohjautuu Beckin oiremittareiden kaltaisiin yleisiin arviointeihin, niin miten paljon tällä on yhteyttä todellisuuden kanssa?

Joka tapauksessa mielenterveyden ongelmia on paljon, ja niistä kärsiviä ihmisiä tulee auttaa kaikkia tieteellisesti perusteltuja ja järkeviä keinoja käyttäen. On rakennettu hoitopolkuja ja on väitelty siitä, mitkä ovat sopivia hoitokeinoja.

Mutta emme paljoakaan puhu niistä lopuista 80 prosentista lapsia ja nuoria. Eikö kannattaisi tehdä paljon myös sen eteen, että he eivät sairastuisi? Tähän tarjoaa nykyään paljon dissattu ehkäisevä työ apua. Jokaisella meistä tulee vastaan tilanteita, joissa mielenterveys on koetuksella ja apua on saatava jostain. Hyvät mielenhallintakeinot ja nopea ensivaiheen apu auttavat kestämään ja pääsemään yli vaikeasta tilanteesta. Toki osa selviää ilman mitään apuakin, hampaita kiristellen ja rimaa hipoen päivästä toiseen.

Todella vähän puhumme siitä, miten ei-hoitoa tarvitseva 80 prosenttia voisi auttaa apua tarvitsevaa 20:tä prosenttia. Eräs henkilö kertoi taannoin tutkimuksesta, jonka mukaan erilaiset sosiaalisia ja tunnetaitoja kehittävät ohjelmat eivät parantaneet merkittävästi masennusta. No ei kyllä pidäkään. Ei niitä ole siihen tarkoitukseen luotu, vaikkakin toki myös masentunut ihminen pääsee elämässä helpommalla, jos sosiaaliset ja tunnetaidot ovat hyviä.

Mutta, mutta… näillä ohjelmilla voidaan ehkä vaikuttaa välillisesti. Jos se niin sanottu ”normaali” lapsi ja nuori saa valmennusta sosiaalisiin taitoihin, tunnetaitoihin ja integratiiviseen ajatteluun, saattaa tällä olla merkittäviä vaikutuksia myös mielenterveyshäiriöistä kärsiviin. Ehkäpä nämä ”normaalit” oppivat valmennuksen myötä ymmärtämään, että maailmaan mahtuu kaikenlaista puurtajaa ja touhuajaa. Osa voi vaikuttaa ihan toisenlaiselta kuin itse on, osa toimii jopa ihan hassusti, mutta silti hän voi olla mitä viehättävin persoona. Sellainen, jonka voi hyvinkin ottaa mukaan, omien siipiensä suojaan, osaksi yhteisöä. Ja tällainen teko, väitän minä, saattaa hyvinkin tervehdyttää mielenterveyshäiriöistä kärsivää tosi paljon. Itsensä hyväksytyksi kokeva ihminen kun yleensä kokee itsensä parempikuntoiseksi kuin hyljeksitty.

Sitä paitsi syrjivä ja joukosta tiputtava käytös saattaa usein olla se ratkaiseva syy itse sairastumiseen. Esimerkiksi kiusaaminen on aiheuttanut monta masentunutta tai muuten vain omaan elämäänsä nurjasti suhtautuvaa nuorta. Meidän täytyy siis ihan tosissaan satsata näihin kaikille lapsille ja nuorille suunnattuihin ohjelmiin. Niiden avulla voidaan estää ongelmien syntymistä tai ainakin niiden kroonistumista.

Hyvinvoivaksi itsensä kokeva ihminen saattaa myös toisinaan olla vallan itsekäs. Hän voi olla ahdasmielinen ja suvaitsematon niitä kohtaan, joilla näyttää menevän huonosti. Kauniit ja rohkeat eivät aina ymmärrä elämän rosoisuutta. Kyllä he saavat näistä ohjelmista paljon itselleenkin.

Kouluissa ja oppilaitoksissa on oikeastaan kaikki tarpeellinen jo nyt: on taitavia opettajia, psykologeja, kuraattoreja, terveydenhoitajia. Nyt pitää vain käyttää ohjelmia systemaattisesti. Ja pitää huoli siitä, että he saavat jatkossakin keskittyä ihan kaikenlaisten lasten ja nuorten auttamiseen. Myös niitten, joilla tällä hetkellä näyttäisi menevän hyvin.