Kärsimys ja tarinoiden voima

Televisio jäi jouluaattona kuin puolivahingossa päälle joulurauhan julistamisen jälkeen. Seuranneessa Katri Helenan joulukonsertissa oli jotain tuttua ja turvallista – alkuun se tosin toimi lähinnä ateriavalmistelun taustamusiikkina. Kun sinivalkoinen ääni melko pian keskeytti laulamisen ja aloitti lähes kymmenminuuttisen joulutarinan, hiljeni mökissämme hälinä. Tarinan loputtua silmäni olivat kostuneet ja ympärillä huomasin liikutuksen pysäyttäneen useammankin jouluvieraan. 

Mika Waltarin Tyttö katsoi äitiään (1935) kertoo Irja-tytön jouluisesta hautausmaaretkestä. Yhdessä äidin kanssa vieraillaan Hilma-tädin haudalla eikä maailma ole entisensä matkan jälkeen. Lyhyehkössä tarinakatkelmassa kirjailija onnistuu peittelemättömän suoraan ja viiltävän kauniisti tavoittamaan useita haasteellisia elämänteemoja. Aiemmin lahjoja tuoneen vaatimattoman tädin yhtäkkinen katoaminen ja nykyistä sijaintipaikkaa koristava kivi todellistavat kuoleman peruuttamattomuuden. Samalla Irja tajuaa selkeämmin erillisyytensä äidistä ja tämän tärkeimmän ihmisensä tulevan katoavaisuuden. Havaintojen paino on raskas, mutta tyttö nostaa päänsä ja kokee kasvaneensa pienen askeleen kohti aikuisuutta.

Waltarin tarinan sisältö kertoo ihmisen ikiaikaisesta tarpeesta traditioihin ja niiden kasvattavasta vaikutuksesta. Ihmiskunnalle elintärkeä ja välttämätön tieteellinen ajattelu korostaa rationaalista puoltamme, mutta jättää kylmäksi elämän suurten kysymysten äärellä. Länsimaiden liberaali yleiskulttuuri väliin kuin ylpeilee perinteiden hajottamisella ja juhlii yksilön loputtomia valinnanmahdollisuuksia. Viimeistään kuoleman mysteerin edessä valinnanmahdollisuutta ei ole, ja se vetää sanattomaksi myös kokijansa laajemman yhteisön. 

Vaikka yksilöllinen kärsimys on kokijalleen aina totta, voi sille tarinoiden kautta löytyä jäsennystä, rajoja ja lohduttavaa perspektiiviä. Jo tätäkin kautta lasten ja nuorten lukemisharrastuksen hiipuminen on kansallinen tragedia, jolle on nopeasti tehtävä jotain.

Sanoja elämän ääritilanteisiin voi antaa koskettava kulttuurinen elämys — se voi kantaa ja sanoittaa kärsimystä. Kaunokirjallisuuden ja empatiakyvyn positiivisesta yhteydestä ei ole tutkimuksessa konsensusta. Esseisti ja kirjallisuuden opettaja Silvia Hosseini (Ylioppilaslehti 6/2021) kyseenalaistaa useisiin lähteisiin viitaten yleisen ja tutkimukseenkin liitetyn käsityksen. Oma hypoteesini on, että lukemisella ja tarinoilla on suuri merkitys ainakin suhteellisuudentajun kehittymiselle. Vaikka yksilöllinen kärsimys on kokijalleen aina totta, voi sille tarinoiden kautta löytyä jäsennystä, rajoja ja lohduttavaa perspektiiviä. Jo tätäkin kautta lasten ja nuorten lukemisharrastuksen hiipuminen on kansallinen tragedia, jolle on nopeasti tehtävä jotain. Esimerkiksi mielenterveysongelmien taustojen hakeminen vain yhteiskunnan sosioekonomisista rakenteista tai matkapuhelimista on hyvin kapea ja rajallinen näkökulma – jälkimmäinen toki kytkeytyen osaltaan lukemattomuuteen. 

Laadukas nykykirjallisuus on tärkeää. Turkulaisen Finlandia-voittaja Ida Rauman Hävitys (2022) on ollut monelle paitsi taide-elämys, myös voimakas terapeuttinen kokemus. Tuoreen finlandisti Sirpa Kähkösen romaani vaikuttaa useiden lukijakokemusten perusteella kohoavan samanlaiseen merkitykseen ja palkittujen teosten takana on runsaasti laadukasta kirjallisuutta. Myös klassikoilla on ja tulee jatkossakin olla oma paikkansa. Jouluaattona kansallisen lauluikonin äänen takaa kiiri kansainvälisesti menestyneimmän kirjailijamme ajaton eläytymiskyky, jota ei vuosikymmentenkään paino ollut vanhentanut saati latistanut. 

PsM, VTM Hannu Kauppinen on työterveyspsykologi, työnohjaajien kouluttaja ja psykoterapeutti. Esikoisromaanin Helteen havahduttamat teemana oli 2010-luvun Zeitgeist (2020, Arktinen Banaani).