Kadottaako akateeminen psykologia terapiakulttuurissa sielunsa?

Psykologia on yksilön tiede. Populaaripsykologian (tai terapiakulttuurin) läpäistyä yhteiskunnan psykologien ja Psykologiliiton on kuitenkin tarkasteltava sitä myös kulttuurisena ilmiönä. Taloudellisessa mielessä mielenterveyspuheen leviäminen on ollut psykologikunnalle hyvin tervetullutta: psykoterapialle, asiantuntijanäkemyksille ja podcasteille riittää kysyntää. Kansansuosiossa voi kuitenkin itää rappion siemen – halaako terapiakulttuuri akateemisen psykologian hengiltä?

Terapiakulttuuri ja huomiotalous

Terapiakulttuuri on ilmiasultaan mielenterveysvalistusta: kerrotaan keinoista ylläpitää ja vahvistaa mielenterveyttä ja välttää mielenterveysongelmia. Lukuisat ihmiset ovatkin hyötyneet suuresti mielenterveyttä koskevan tietoisuuden vahvistumisesta. Viime aikoina Suomessakin on alettu kiinnittää huomiota terapiakulttuurin varjopuoliin.

Terapiakulttuuri elää mielenterveyskysymysten kyvystä herättää klikkauksia. Aivan kuten muunkin terveyden kohdalla, mielenterveysaiheilla herätetään helposti huolta ja ahdistusta, ja sen myötä mielenterveysteemat ovat medialle klikkimagneetteja. Psykologien ja muiden hyvinvointiasiantuntijoina näyttäytyvien toimijoiden sekä median kesken vallitsee mutualistinen suhde: media saa ilmaiseksi korkean klikkipotentiaalin sisältöä, asiantuntijat viiden vinkin antamisella näkyvyyttä. Molemmat hyötyvät, ja samalla muotoilevat toisiaan.   

Terapiakulttuurin voi nähdä identiteetteihimme asti yltävänä häiriömarkkinointina. Sitä edeltävänä aikana identiteetin kulmakivinä oli sellaisia asioita kuin nilsiäläinen, luotettava, itsepäinen, avulias, jämpti ja vähäpuheinen. Mielenterveysvalistus on salakuljettanut psykiatrian monen identiteettiin – tavanomaista elämää elävänkin identiteetin keskeisinä elementteinä voi olla vaikkapa neuroepätyypillisyys, läheisriippuvuus, paniikkihäiriö ja keskivaikea masennus. 

Terveyshuolen lisäksi mielenterveyteen liittyvät kysymykset resonoivat myös kateuden ja tirkistelynhalun kanssa, kun esimerkiksi ollaan kiinnostuneita julkisuuden henkilöiden mielenterveysongelmista. Terapiakulttuuri on osaksi viihdettä, ”psychtainmentia”.

Medioitunut psykologi

Tieteellistä psykologiaa luonnehtii pitkäjänteinen tutkimus, käsitteiden määrittely ja vaikutussuhteiden monimutkaisuuden tunnistaminen. Median kansalaisille tarjoilema (populaari)psykologia taas on keitos, joka sisältää tutkimukseen nojautuvan psykologian ohella kokemuksellisia sisältöjä, ”keittiöpsykologioita”, uushenkisyyttä ja identiteettipolitiikkaa. 

Terapiakulttuurissa raja akateemisen ja muun psykologian välillä ei kulje yliopistokoulutettujen psykologien ja muiden välissä. Etenkin kapearajaisissa ilmiöissä kuka tahansa voi perehtyä syvällisestikin tieteelliseen tutkimukseen, ja toisaalta yliopistokoulutetut psykologitkin hyödyntävät erilaisia akateemisen tutkimuksen ulkopuolella kehitettyjä termejä ja menetelmiä. Populaaripsykologian kuluttajan näkökulmasta psykologin ja kirjailija- tai laulajataustaisen terapeutin tai influensserin ero ei välttämättä ole kovin merkittävä, eikä edes kiinnostava. 

Populaaripsykologian kuluttajan näkökulmasta psykologin ja
influensserin ero ei ole kovin kiinnostava.

Aikamme mielenterveysasiantuntija on ristiriitainen kulttuurinen hahmo. Asiantuntijamaineen luomiseksi ja ylläpitämiseksi on verkostoiduttava, saatava näkyvyyttä mediassa ja luotava ”henkilöbrändi”. Ilmiöön kuuluu yliviritettyjen attribuuttien viljely, kun tavalliset ajatukset ovat pääsääntöisesti ”huikeita”, yhteistyökumppanit ”loistavia” ja niin edelleen. Mielenterveysasiantuntijan julkisuudenhallinta herättää ajatuksia teennäisyydestä ja teatterista – tai psykologisemmin false selfistä, ellei peräti pahamaineisesta narsismista.

Terapiakulttuuri ja huomiotalous ovat mutualistisessa suhteessa muokanneet osan psykologikunnasta toimintaa (ja ehkä persoonaakin) istumaan medioituneeseen maailmaan. Psykologikunta esimerkiksi kahlaa varsin syvällä aivo- ja psykopopulismissa kertoilemalla lapsenmielisiä tarinoita siitä, kuinka aivot tarvitsevat unelmia sekä antamalla viisiä vinkkejä lomalle jäämiseen ja joulun viettoon. Tämä hämärtää osaltaan eroa muihin kentän toimijoihin.   

Terapiakulttuuri uskontona

Ainakin 1960-luvulta lähtien psykologia on paikoin nähty maallistuneen yhteiskunnan uskontona. Ajatus terapiakulttuurista uskontona ei ole tosi tai epätosi, vaan näkökulma- ja määrittelykysymys. Moni maallikko hahmottaa uskonnon metafysiikan näkökulmasta uskona korkeampaan voimaan, todellisuuteen tai olentoon. (Uskonto)tieteelle uskonto on kuitenkin paljon muutakin.

Psykologisesti valistunut suhtautumistapa elämään voi antaa elämälle samalla tavalla mielekkyyttä kuin uskonto. Terapiakulttuurissa on myös uskonnonharjoitusta muistuttavia elementtejä: hengitysharjoitukset ja aamun voittajatunnit muistuttavat askeetikkojen rituaaleja, ja voimalauseet uskonnollisten fraasien toistelua. Syntien tunnustamisen tai ripittäytymisen sävyä on paitsi julkisuuden henkilöiden ”avautumisissa” mielenterveysongelmistaan myös omien mielenterveysongelmien tunnistamisessa: oman traumataustan tai piilevän masennuksen tiedostaminen on mielenterveyskulttuurissa välttämätön ensiaskel parempaan elämään. 

Psykologia on myös saanut aiemmin uskonnoilla ollutta moraalia määrittävää asemaa. Kun populaaripsykologiassa puhutaan narsisteista ja sosiopaateista, mielenterveydellinen näkökulma on hyvin ohut, ja tarkastelu tapaa olla peittelemättömän moralistinen. Huijaaminen, pettäminen ja kiusaaminen on väärin, mutta terapiakulttuurissa ilmiö kehystetään psykologisesti ja hahmotellaan psykologisia profiileja moraalisesti tuomittavan käyttäytymisen taakse. Terapiakulttuurissa ”narsisti” ja ”sosiopaatti” eivät ole sairauden kuvauksia vaan leimoja ja tuomioita. Kiitos terapiakulttuurin, teot eivät niinkään ole vääriä, vaan tietynlaisen persoonallisuuden (oletettavasti) omaavat ihmiset ovat karteltavia hylkiöitä. Pinnalta katsoen idiootit ympärilläni -tyyppisessä populaaripsykologisessa kirjallisuudessa varoitellaan hyvää tarkoittavasti tällaisista vaarallisista ihmisistä. Populaaripsykologian moralisointigenre on kuitenkin kaksiteräinen miekka – rivien välistä hohkaa hyytävä henkäys ”etten vain minä itse…”

Psykologia on saanut aiemmin uskonnoilla ollutta
moraalia määrittävää asemaa.

Psykologisesta näkökulmasta mielenterveysvalistus on auttanut ihmisiä tunnistamaan omaa sisäistä maailmaansa ja vuorovaikutuksen nyansseja. Kulturaalisesta näkökulmasta katsoen siitä on tullut valtavirtakulttuuria ja muoti-ilmiö, ja sellaisena se asettaa yhteiskuntaan suhtautumisnormeja. Ihmiset ovat omaksuneet niin sanottuja mallikertomuksia siitä, kuinka puhutaan asianmukaisesti läheisen kuolemasta ja parisuhteen päättymisestä. Terapiakulttuurin myötä osataan kertoa millaisia psykologisia ja aivomekanismeja on lyhytjänteisyyden, univaikeuksien ja alavireisyyden taustalla. Meidät on opetettu tunnistamaan tilanteet, joissa on hyvä osoittaa empatiaa, ja ylipäätään taito puhua psykoa on monissa rooleissa ja sosiaalisissa tilanteissa pärjäämisen edellytys.

Tunteista puhuminen voi olla myös oikeuttamista ja manipulointia. Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpnosti oikeusjutun siitä, että televisiokanava editoi hänen kilpailijansa Kamala Harrisin haastattelua. Haasteessaan Trump valitti, miten televisiokanavan toiminta aiheutti hänelle mielellistä kärsimystä (mental anguish). Tunteiden ilmaisusta on tullut performatiivista.  

Psykologikunnan eksistentiaaliset kysymykset

Kun populaaripsykologiaa tarkastelee yllä esitettyyn tapaan kulttuurisena ilmiönä, psykologikunnalle virittyy painavia kysymyksiä: Kadottaako akateeminen psykologia terapiakulttuurin todellisuudessa ominaislaatunsa? Vesittyykö tieteellisen koulutuksen tuoma kilpailuetu, kun psykologit rinnastuvat yhä vahvemmin muihin mielenterveyskentän toimijoihin? Kun psykologit erottuvat heikommin mielenterveyskentän muista toimijoista, alkaako tieteelliseen tutkimukseen vetoaminen vaikuttamaan esimerkiksi testaamisen ja henkilöstöarvioinnin kohdalla ainoastaan protektionistiselta?

Kirjoittaja on psykologian tohtori, laillistettu psykoterapeutti ja tietokirjailija.