Ihmislasti

Onkohan kukaan edes tutkinut tätä ilmiötä, jota paremman puutteessa kutsun ihmislastiksi. Ajatelkaa nyt. Joku läheinen ihminen kuolee. Hänestä jää muistoja; yhteisiä hetkiä, naurunremakkaa, hiljaista kaipausta, unohtuneita kuiskauksia. Hänellä on ollut asioita, visioita, tarpeita joista osan otat kantaaksesi. Tehdäksesi maailmasta vähän paremman paikan. Estääksesi, että hyvät asiat eivät pääse unohtumaan. Isän sisukkuus. Äidin lempeä suhtautuminen. Tiedättehän: kaikki se, mistä pitää yrittää ottaa oppia. Ihmislasti.

Rakastetut ihmiset. Unohdetut seikkailut, tukahdetut muistot. Elämät joita olisi voinut elää. Ne jotka eivät koskaan toteutuneet, mutta jotka juuri syystä jatkavat mielessäsi elämää jollain kummallisella tapaa. Ihmislasti.

Kipu ja tuska. Ilo ja elämä.

Psykologi on siitä jännittävä ammatti, että siinä saa paitsi oman ihmislastinsa, myös monen muun ihmislastin kantaakseen. Asiakkaat joista olisi voinut toisissa oloissa tulla ystäviä. Asiakkaat joiden kanssa oli vaikeaa, mutta joilta silti tai juuri siitä syystä oppi paljon. Ne, jotka jättivät psykologille vain pienen nokareen lastistaan ja ne, jotka kippasivat koko läjän analysoitavaksi.

Miten suuren lastin kenenkin sydän jaksaa kantaa? Ja mitä se meille tekee. Joku tuntuu lyhistyvän pienen taakan alle, toisen kyky ottaa toisista ihmisistä vaikutteita tuntuu olevan loputon. Ehkä he ovat niitä, joita kutsumme viisaiksi ihmisiksi. Tai kypsiksi aikuisiksi.

Entä mitä tehdä, jos pitäisi jatkaa sellaista unelmaa, johon ei kerta kaikkiaan itse pysty? Voisiko ostaa tai houkutella jonkun muun jatkamaan kesken jäänyttä paremman elämän tavoittelemista? Tai jos joku tallaa sitä unelmaa, jota edesmennyt edusti ja jota ei itse pysty omalla toiminnallaan edistämään?

Voiko lasti aiheuttaa sen, ettei lopulta enää tiedä, kuka oikeasti on tai haluaisi olla? Jos alkaa rakastaa lastiaan enemmän kuin sen kantajaa? Onko silloin mitään lastia toisille annettavaksi?

Tarvitaanko ihmislastiin edes toista ihmistä? Eikö sen voi saada kissaltakin? Tai laulusta, kirjasta, taulusta. Kaikki ne hyvät ystävät, jotka taiteilija on meille keksinyt, mutta joita ei ole todellisessa elämässä toistaiseksi tullut vastaan?

Nautitaan lasteistamme, kannetaan ne kunnialla. Ja etsitään samalla joka päivä oma itsemme. Ihan kaiken varuilta. Ja taas kerran muistetaan aina yhtä pirullisen älykästä John Barthia: ”Joka haluaa saada takaisin menettämänsä tavarat, on viisas ryhtyessään kuljettamaan toisten tavaroita”. Ilman näitä ihania lasteja meillä olisi kaikilla elämä, joka on jäänyt elämättä.