Ihmisen perimmäistä olemusta etsimässä

Nyt kun psykologiksi valmistumisesta on jo parikymmentä vuotta aikaa ja kliinisen työn kokemustakin on karttunut, olen palannut pohtimaan psykologiatiedettä ja sen filosofisia perusteita. Aikoinaan tieteenfilosofian kurssit tuli kyllä käytyä, mutta niiden liittyminen psykologian opiskeluihin tuntui enemmän pakkopullalta. En ole erikoistunut filosofiaan enkä työkseni tee tutkimusta, joten tekstini on kliinikon pohdiskeluja elämän ihmeellisyyksien äärellä. Toivon, että saat siitä virikkeitä oman itsenäisen pohdiskelusi tueksi, ei ohjenuoraksi. 

Ymmärrykseni mukaan psykologiatieteelle hedelmällisiä filosofisia osa-alueita ovat metafysiikka, epistemologia, logiikka ja teleologia. Myös eettiset näkökulmat ovat kaikessa tieteessä, tutkimuksessa ja kliinisessä työssä tärkeitä. 

Metafysiikassa tarkastellaan todellisuuden luonnetta ja silloin, kun tarkastelun kohteena on olemassaolo, puhutaan ontologiasta. Psykologian näkökulmasta tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi mitä on keho, mieli, tajunta tai tietoisuus? Mitä on olemassaolo? Mikä on todellista? Mikä ihminen on? Vastauksista rakentuu vähitellen psykologin ihmiskäsitys, joka ohjaa tutkimusmenetelmien valintaa ja hoidollisten interventioiden suunnittelua, tiedostamattakin. 

Epistemiologiassa pohdinnan kohteeksi tulee tiedonsaannin ja tiedostamisen ongelmat. Millä menetelmällä voin parhaiten tutkia tutkimuskohdettani? Miten tieto muodostuu? Mikä suhde tutkijalla ja tutkittavalla kohteella on? 

Logiikka liittyy toteen näyttämiseen, todisteluun ja syy-seuraussuhteiden osoittamiseen. Teleologia puolestaan esittää kysymyksiä esimerkiksi siitä, mitä varten tutkimusta tai psykologista interventiota tehdään. 

Kliinisessä työssä nämä kolme viimeksi mainittua sekä eettiset kysymykset ovat olleet enemmän tietoisen pohdinnan kohteena kuin ontologiset kysymykset. Siksi haluankin kohdistaa pohdintani oman ihmiskäsitykseni juurille ja vielä siitäkin pidemmälle. Mikä on ihmisen perimmäinen olemus? 

Oman ihmiskäsityksen muodostuminen

1990-luvulla muistan oppineeni ihmisen olevan psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Kehossa ihmisellä on aivot, ja siellä tapahtuu tiedon vastaanottamiseen (havaitsemiseen), tiedon käsittelyyn ja muokkaamiseen (ajattelu ja kieli) sekä tiedon varastoimiseen (muistiin) liittyviä kognitiivisia toimintoja. Aivot myös tuottavat tunteita eli emootioita, reaktiona ympäristöstä kerättyyn tietoon. Tiedonkäsittelyn ja tunteiden lisäksi ihmisen toimintaan nähtiin vaikuttavan myös motiivit ja tavoitteet. Lisäksi jokaisella ihmisellä on erilainen tapa tulkita ja nähdä maailmaa, riippuen mm. temperamentista ja vuorovaikutussuhdekokemuksista. 

Omaksuin tuon käsityksen ihmisestä ilman sen kummempia filosofisia pohdiskeluja, koska se tuntui oman elämänkokemukseni perusteella järkevälle. Olen suomalaisessa kulttuurissa kasvanut luterilaisen opin mukaisen koulukasvatuksen saanut nainen. Ihmiskäsitykseni sosiaalinen ulottuvuus korostui huomaamatta erityisesti yhteiskuntapolitiikan sivuaineopintojen ja kehityspsykologian opinnoissa omaksutun Bronfenbrennerin ekologisen systeemiteorian myötä. Ei ihme, että lopulta päädyin pari- ja perheterapian psykoterapeutiksi. 

Psykologian perusoppien mukaisesti omaksuin helpoiten sellaisia viitekehyksiä, jotka sopivat aiemmin oppimaani sekä tietoisiin ja tiedostamattomiin käsityksiini ihmisestä ja maailmasta. 

Henkinen ulottuvuus ihmisessä kuului uskonnon piiriin, eikä siitä ollut soveliasta puhua, jos halusi varteenotettavaksi psykologiksi. Tietoisuudesta muistan oppineeni, että se saattaa olla aivojen tuotos, mutta varsinaista tutkimustietoa ja ymmärrystä tietoisuuden olemuksesta en muista psykologian oppikirjoista lukeneeni. 

Ihmiskäsityksen filosofisempaa analyysiä 

Huomaan, että perimmäisten kysymysten äärelle pysähtyminen herättää keho-mieli olemuksessa epämukavuuden tuntemuksia. Mielessä pieni ääni höpisee: mitä sinä tavan psykologina osaat filosofisiin kysymyksiin vastailla – mutta jätetään se höpisemään tuonne taustalle ja kysytään rohkeasti: Mitä on fyysisyys tai kehollisuus? Miten määritellään, mikä on kehoa? Mitä on psyykkisyys tai mieli? Mitä ihmisyyden sosiaalinen ulottuvuus tarkoittaa? Mistä alkaa keho ja mistä alkaa mieli? Voiko kehoa tai mieltä erottaa sosiaalisesta ympäristöstä? Entä sitten se vaikeasti ymmärrettävä ja määriteltävä tietoisuus, mihin lokeroon se laitetaan? 

Maalaisjärjellä ajateltuna kehon määrittely on helpointa. Se on fyysinen, kosketeltavissa oleva kokonaisuus lihaksia, luita, verta, hermoja, elimiä ym. sisältävä kokonaisuus. Iho muodostaa rajan ympäristön ja kehon välille. Ihon pinnassa on soluja, jotka koostuvat atomeista ja sitäkin pienemmistä hiukkasista. Siellä hiukkasten välillä on fysiikan alkeellisen ymmärrykseni mukaan paljon tyhjää tilaa. Missä kohtaa tarkalleen ottaen raja menee? Jonkun ilma-atomin sisällä olevan tyhjyyden ja ihosolun atomin sisällä olevan tyhjyyden välilläkö? Menee jo vaikeaksi. 

Psykologina onneksi tuo mielen määrittely pitäisi onnistua. Mieli koostuu kaikesta ajatteluun ja tuntemiseen liittyvistä aivojen hermosoluverkostojen toiminnallisista prosesseista. Mielessä on käsityksiä itsestä, muista ihmisistä ja maailmasta. Mieli prosessoi ja analysoi tietoa, se muistaa menneitä ja ennakoi tulevaa. Mieli luo erilaisia malleja siitä, miten erilaisissa tilanteissa kannattaa toimia. Huomaan ajattelevani, että mieli ei ole irrallinen kehosta, vaan alisteinen materialle, hermosolujen olemassaololle. Ilman hermosoluja, ei olisi mieltä. Eli kun hermosolut kuolevat, ihmisen mielikin kuolee. Huomaan, että käsitykseni mielen olemuksesta sisältää oletuksia siitä, että henki ja aine eivät ole erillisiä toisistaan. 

Sosiaalinen ulottuvuus puolestaan tarkoittaa yhteisöllisyyttä ja sitä, miten keho-mieli-kokonaisuus on suhteessa muihin ihmisiin ja luontoon. Evoluution näkökulmasta keho-mielen toiminta pyrkii varmistamaan henkiinjäämistä siinä ympäristössä, johon vauva syntyy. Mieli kehittyy vuorovaikutussuhteissa eikä itsestään. Jos vauva saisi ravintoa, mutta olisi täydellisessä deprivaatiossa, ilman vuorovaikutussuhteita, kehokin kuolee. 

Tähän asti tuntuu melko selvältä, että keho, mieli ja sosiaaliset suhteet ovat kokonaisuus, josta ei voi irrottaa mitään osasta, jotta voidaan puhua ihmisestä. 

Toisaalta, voisimmeko rakentaa robotin, joka kykenee samoihin ajattelu- ja tunneprosesseihin ja oppii kokemuksistaan? Olisiko se ihminen? Olisiko se kykenevä olemaan tietoinen itsestään ja omista ajatteluprosesseistaan? Olisiko sillä intentiota ja halua ymmärtää itseään? Pohtisiko se tähtitaivaan alla sitä, kuka olen ja mistä tulen? Voisiko sillä tulla eksistentiaalinen kriisi? Ihmisyyteen vaikuttaa siis kuuluvan tietoisuus omasta olemassaolosta. 

Introspektio tietoisuudesta 

Mitä tietoisuus on ja miten sitä voisi tutkia? Psykologiatieteen alkumetreillä yhtenä tutkimusmenetelmänä käytettiin introspektiota eli itseä päin kääntynyttä, tietoista oman itsen havainnointia. Behaviorismin myötä luotettavampana tiedonlähteenä pidettiin ulkopuolisen tekemiä objektiivisia havaintoja ja päätelmiä. Toisen tietoisuutta on kuitenkin vaikea tutkia ulkopuolelta käsin, vaikka aivokuvantamisen tekniikat ovatkin kehittyneet huimasti. 

Viimeisten vuosien aikana olen tutkiskellut omaa tietoisuuttani introspektion avulla. Havaintojeni perusteella ihmisyyteen liittyy psyko-fyysis-sosiaalisen kokonaisuuden lisäksi vahva, pysyvä ja muuttumaton kokemus omasta olemassaolosta. Minä olen ja olen tietoinen siitä, että olen. Tietoisuus tuntuu olevan olemassaoloni ytimessä, vaikka sillä ei ole varsinaista sijaintia. Koen, että tietoisuuteni oli olemassa jo ennen kuin käsitykseni itsestä, muista ja maailmasta syntyivät elämänkokemusten myötä. 

Ikään kuin minussa olisi jokin pysyvä, iätön ydinolemus, tietoisuus, josta käsin voin havainnoida kaikkea. Voin havainnoida ajatuksiani, tunteitani, kehoani, aistimuksiani, tarkkaavaisuuttani, muistiani, minuuttani ja sen psyykkisiä rakenteita, mutta ne ovat muuttuvia. Vaikka ne ilmentyvät tietoisuudessani, ne eivät ole sama asia kuin tietoisuuteni ja perimmäinen olemukseni. 

Kun suuntaan tarkkaavaisuuden itse tietoisuuteen, koen olevani yhteydessä kaikkeen sekä autuuden, rakkauden, myötätunnon ja sisäisen rauhan tuntemuksia. Ajoittain sydämessä pulppuilee selittämätön ilo ilman mitään ulkoista syytä. Tietoisuus havainnoi tätä kaikkea ja jopa sitä, että minussa on ydin, josta käsin voin havainnoida olevani tietoinen. 

Mielessäni vaikuttaa myös olevan rakenteita, jotka vastustavat tarkkaavaisuuden suuntaamista puhtaaseen tietoisuuteen. Aluksi, kun olemisen äärelle hiljentyminen oli uutta, tarkkaavaisuus siirtyi helposti tietoisuuden sisältöihin, kuten ajatuksiin tai meinasin nukahtaa. Huomasin, miten mieleni aktivoitui ja yritti ymmärtää tietoisuutta ja oli turhautunut, kun ei tajua sitä. Mitä ihmettä tämä tietoisuus oikein on? 

Mielen yrityksiä ymmärtää tietoisuutta 

Annetaan mielelle mahdollisuus ja tehdään pieni ajatusleikki. Nämä pohdinnat kumpuavat kaikesta, mitä mieleni on omaksunut vuosien varrella sekä introspektion myötä syntyneistä intuitiivisista oivalluksista. En tässä erittele alkuperäisiä lähteitä, ellei sitten lähteeksi lueta myös tietoisuus? 

Ajatusleikkimme lähtöoletuksena voisi olla väittämä, että tietoisuus syntyy ja sijaitsee ihmisyksilön aivoissa. Tällöin jokaisen aivoissa on jokin fyysinen kohta tai hermosoluverkoston toiminnallinen prosessi, joka tuottaa tietoisuuden. Tämä tietoisuus on täysin riippuvainen hermosoluista ja niiden verkostoitumisen laadusta. Koska tietoisuus on pelkkää hermoverkoston toimintaa aivoissa, se katoaa kuolemassa ja sillä täytyy olla myös alku ajassa. Onko tietoisuus olemassa jo kohdussa ja kehittyy aivojen kehittyessä? Onko tietoisuus erilainen lapsena ja vanhuksena? Ovatko tietoisuuden ominaisuudet riippuvaisia siitä, onko ihmisellä myönteinen vai kielteinen käsitys itsestään? Onko psykoottisella potilaalla erilainen tietoisuus kuin häntä hoitavalla psykologilla? Jos mieli on sekaisin, onko ihmisen tietoisuus myös sekaisin? 

Vaihdetaan hetkeksi näkökulmaa. Kuvitellaan, että tietoisuus ei ole yksittäisten aivojen tuotos, vaan oli olemassa jo ennen kuin koko ihmiskuntaa tai universumia oli olemassa. Ei ole aikaa eikä avaruutta, joten tietoisuus on ajaton, muodoton ja muuttumaton. Oletetaan vielä, että tämä universumimme on todellinen ja syntynyt alkuräjähdyksestä. Kun tietoisuus alkoi värähdellä, syntyi elämä? Tämä värähtely on läsnä kaikkialla: avaruudessa, luonnossa, eläimissä ja ihmisessä. Tällöin universumi on vähän kuin tietoisuuden keho ja kaikki koostuu tästä värähtelevästä tietoisuudesta. Ihmisen keho-mieli olisi yksi ainutlaatuinen tietoisuuden ilmentymä ja kaikkien ihmisten perimmäinen olemus olisi samaa kuin tämä ajaton tietoisuus. Kaikki olisi tätä tietoisuuden värähtelyä ja kun värähtely lakkaa, jäljelle jää tietoisuus. Miten tämä tietoisuus voisi olla tietoinen omasta olemassaolostaan? 

Palataan taas maan pinnalle ja vaihdetaan näkökulmaa. Entä jos ihmisten aivot muodostavat kollektiivisen systeemin, jossa informaatio virtaa sanallisen ja sanattoman vuorovaikutuksen avulla? Kollektiivisesti toimiessaan tämä miljardeja aivoja sisältävä itseorganisoituva systeemi synnyttää emergenttinä ominaisuutena tietoisuuden. Silloin tietoisuus ei olisi yhden yksilön erillinen ominaisuus, vaan kollektiivinen. Tämä jo ennen syntymää olemassa oleva tietoisuus elävöittää syntyvän uuden yksilön ja 

”inhimillistää” sen? Siinä vaiheessa, kun aivot ovat riittävän kypsiä, yksilö kykenee tiedostamaan oman olemassaolonsa ja pohtimaan sitä tähtitaivaan alla. Aluksi yksilö olisi tietoinen vain omasta olemassaolostaan, mutta vähitellen alkaisi tiedostaa myös yksilöllisistä aivoista riippumatonta, kollektiivista ulottuvuutta omassa tietoisuudessaan. Mutta entä jos ihminen siirrettäisiin autiolle planeetalle kauas maasta, olisiko hänellä edelleen tietoisuutta? Ja eikö ennen ihmislajia ollut mitään tietoisuutta missään elävässä olennossa? Onko tietoisuus vain ihmisyyteen liittyvä ominaisuus? 

Mielen yritykset ymmärtää tätä tietoisuutta voivat kaatua siihen, että mieli ei kerta kaikkiaan voi logiikan tai filosofisen pohdinnan avulla ymmärtää, mitä on olla tietoinen omasta olemassaolosta. Ihminen voi olla tietoisesti olemassa, mutta ei ehkä voi ymmärtää sitä aivojen tiedonkäsittelyprosessien avulla. Voi olla, että tieteen on ollut vaikea selittää tietoisuutta, koska ihmisen mieli on paljon rajallisempi kuin itse tietoisuus. En minäkään osaisi selittää, mitä on sininen väri. Osa tiedosta on sellaista, jonka vain tietää intuitiivisesti ja kokemuksen kautta, vaikkei sitä pystykään järjellä selittämään. 

Villiä visiointia 

Lähdin liikkeelle ajatuksella, että löytäisin vastauksen kysymykseen, mikä on ihmisen perimmäinen olemus. Edelleenkään minulla ei ole siihen mitään tieteellisesti todistettua vastausta. Ehkä jokaisen pitää itse löytää vastaus sisältään. Samaan aikaan kun tätä kirjoittelen, radiossa lauletaan ”ollaan yhdessä, tai ainakin yhtä sydämessä”, kun koronavirus pakottaa meitä pysähtymään olennaisen ja olemisen äärelle. 

Jos olemme todella yhtä sydämessä, olemme toisiimme sidoksissa tiiviimmin kuin ikinä osasimme kuvitella. Jokaisen kärsimys olisi myös meidän kärsimystämme. Jeesuksen sanat: ”Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä veljistäni, sen olette tehneet minulle”, saavat ihan uuden merkityksen. Luontoäiti voisi tähän kommentoida, että ”kaikki mitä olette tehneet minulle, olette tehneet itsellenne”. Mitä tällainen ihmiskäsitys tarkoittaisi ihmisyydelle ja toiminnallemme tällä maapallolla? 

Huomaan, että mielessä oleva ihmiskäsitykseni on vuosien myötä muuttunut ja sisältää myös tietoisuuden tai ”henkisen” ulottuvuuden ihmisyydessä. Koen, että tietoisuus ei ole ahdistunut, masentunut eikä traumatisoitunut. Mielen rakenteet syntyvät tämän puhtaan tietoisuuden ”päälle” ja hämärtävät ihmisen käsitystä siitä kuka hän on. Mitä vääristyneempiä rakenteita mieleen syntyy, sitä enemmän on myös psyykkistä oireilua. Yksilön mielen rakenteet puolestaan riippuvat kollektiivisesta psyykestämme, joka kantaa sukupolvisia traumojamme. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa nämä siirtyvät tietoisesti ja tiedostamatta uusien sukupolvien yksilöllisen mielen rakenteiksi. Sosiaalinen vuorovaikutus ja sen laatu ovat elintärkeitä mielen ja kehon terveydelle. 

Luulen, että monissa toimivissa psykologisissa interventioissa ja psykoterapeuttisissa hoidoissa ihminen saa kosketuksen tähän ehjään ytimeensä ja todelliseen olemukseensa, mikä alkaa luontaisesti parantaa myös mielessä olevia vääristymiä. Tietoisuudessa on myös ääretön sietoikkuna kannatella ihmisyyden kärsimystä. Kun ihminen on lämmöllä tietoisesti läsnä toiselle ihmiselle, tietoisuus kohtaa tietoisuuden, ja syntyy psykoterapian vaikuttavuuden kannalta hyvä yhteistyösuhde. 

Olisi huikeaa nähdä, että psykologia tieteenalana tarttuisi tähän tietoisuuden tutkimiseen uudella innolla. Introspektion käyttäminen tutkimusmenetelmänä on mielestäni perusteltua tietoisuuden tutkimisessa. Meditaatioharjoitus, jossa tarkkaavaisuus suunnataan tietoisuuden sisältöjen sijasta itse tietoisuuteen, on jokaisen helposti itsellä kokeiltavissa ja toistettavissa oleva koeasetelma. Esimerkiksi neurotieteilijä Daniel Siegelin kehittämä ”tietoisuuden pyörä”-harjoitus sopii tähän kokeiluun hyvin. 

Mitä lopulta on totuus ja mikä on luotettavaa tietoa? Vastausta tähän minulla ei ole. Tieteellinen tietämys elää ajassa ja se mitä pidämme totuutena, muuttuu vähitellen tiedon karttuessa. 

Jatkan elämän ja ihmisyyden ihmettelyä ja olen valmis myös muuttamaan ihmiskäsitystäni uuden ymmärryksen myötä. Lopulta on huomattavasti helpompaa vain olla, kuin yrittää ymmärtää olemista! 

Kirjoittaja on psykologi ja psykoterapeutti.

Suositeltavaa luettavaa 

• Block, S. & Block, C. (2007) Come to your senses: Demystifying the Mind-Body connection. 
• Cozolino, L. (2010) The neuroscience of psychotherapy: Healing the social brain. 
• Hirvonen, I., Mäkikangas, M. & Nyyssönen, S. (2018) Argumentti 4. Tieto, tiede ja todellisuus. 
• Licata, M. (2017) The path is everywhere. Uncovering the jewels hidden within you. 
• Prendergast, J. (2019) The Deep Heart: Our portal to presence. 
• Siegel, D. (2017) Mind: a Journey to the heart of being human. 
• Tolle, E. (1997) The Power of Now: A guide to spiritual enlightenment. 
• Valtaoja, E. (2001) Kotona maailmankaikkeudessa.