Hyppäämisestä ja putoamisesta eli epävarmuus ja sen sietäminen

Olet ehkä kuullut valokuvaajasta, joka sattumalta näki tuntemattoman ihmisen putoavan tyhjyyteen. Valokuvaaja oli ikuistamassa vuoria. Tai ehkä hän oli kuvaamassa kaupunkimaisemaa kerrostalon katolta tai näkötornista. Ehkä hän oli rannalla. Ehkä hän ei edes ollut ottamassa kuvaa mistään tärkeästä, halusi vain olla hetken yksin tai kulutti muuten vain aikaansa katselemalla maisemaa kameran läpi niin kuin valokuvaajat tekevät. Putoamispaikkaa ei tiedetä, mutta se ei ole tärkeää. Tärkeää on, että valokuvaaja näki putoajan kameran etsimen läpi juuri sillä hetkellä, kun tämä oli joutunut vapaaseen pudotukseen, ja teki niin kuin valokuvaajat tekevät, halusivat tai eivät: painoi laukaisinta. Ja katui. Hän ei katunut heti. Hän katui myöhemmin, sen jälkeen kun oli jo antanut kuvan poliisille. Kun hyppääjän kasvoja oli suurennettu niin paljon kuin mahdollista, yritetty tunnistaa hänet ja tulkita ilmeiden perusteella, oliko hän pudonnut vahingossa vai hypännyt tahallaan. Pudonnut vai hypännyt. Lopputulosta ei tiedetä. Putoajan osalta tarina päättyy kauan ennen kuin hän iskeytyy rantakiviin, jos se oli vuori, asfalttiin jos kerrostalo ja jos meri niin vasten pintajännitystä. Ehkä koko juttu ei ole tottakaan. Oleellista on, että valokuvaaja painoi laukaisinta ja sillä tavoin muutti todellisuuden. Lopulta kyse on hyppäämisestä ja putoamisesta. Jokainen hyppy muuttuu putoamiseksi, mutta emme tiedä, voiko sama tapahtua myös toisinpäin. Voiko putoaminen muuttua hypyksi.

Olen kirjoittanut tulevaa romaaniani viisi vuotta. Neljänä niistä edellä oleva katkelma on ollut sen aloitus. Ei enää. Kukaan ei kehottanut minua poistamaan sitä, tajusin itse, että romaanistani on kehittymässä jotain muuta. Vuosia sitten kirjoitettu alku ei sovi enää. 

Romaaniani enemmän katkelma kertoo siitä, millaista itse kirjoittaminen on. Kun työ alkaa, on olemassa vain jotain pientä: kuva, uni, lause, ajatus, sävel. On suunta, mutta se ei ole kronologinen tai maantieteellinen, vaan olemassa vain mielen ja tekstin sisäisessä maisemassa, siellä missä kaikki väreilee eikä perspektiivi ole yksi ja ainoa. Kun aloittaa, ei tiedä mihin päätyy, vain että paikkaa, johon on menossa, ei ole edes olemassa, vielä. Kirjoittaminen tapahtuu löytäen enemmän kuin keksien, alitajunnan kautta. Eksymisen ja erehtymisen hetket kuuluvat jokaisen kirjan syntyprosessiin eikä tieto niiden merkityksestä vähennä ajoittaista epätoivon tunnetta. On siis kyse paitsi yllättymisestä ja ilosta, myös epävarmuudesta ja sen sietämisestä. Hyppäämisestä, sukeltamisesta, hengityksen pidättämisestä ja joskus miltei hukkumisesta. Pelastusrenkaista ja paineluelvytyksestä, soutuveneistäkin, lopulta luottamuksesta ja kiitollisuudesta, kun on noussut pinnalle ja alkanut taas hengittää. Sillä jos teksti on pinta, merkitys on sen alla, samanaikaisesti jaettu ja jakamaton. 

Olin niitä opiskelijoita, joille gradun tekeminen oli hauskinta yliopistossa. Ennen gradua koin ammatinvalintakriisin. Taideaineet houkuttelivat, mutta tutkielman myötä innostuin uudelleen. Luin pitkänä sivuaineena sosiaalipsykologiaa ja löysin jälkimodernistiset ajattelijat ja sosiaalisen konstruktionismin. Ajatus oli hätkähdyttävä: erilaisissa kielenkäytön tilanteissa emme vain kerro maailmasta, vaan luomme sitä. Emme ole olemassa irrallisina ja jähmeinä ydinminuuksina, vaan tuotamme minuutta ja sinuutta ja ylipäänsä sosiaalista todellisuutta erilaisissa dialogeissa, oli kyseessä sitten päiväkirjateksti, hetki kassajonossa, puhelu anopille tai tieteellinen tutkimus. Se oli kuin spekulatiivisen novellin todellisuutta nyrjäyttävä loppuratkaisu, laadullinen muutos ajattelussa, metataso, kokonaisen henkilökohtaisen tieteenfilosofian vaihdos. Ennen kaikkea se oli seikkailu. Olin hurmioitunut. 

Hyppäsin.

Gradussani tutkin sitä, millaisia identiteettejä nuoret naiset tuottivat päiväkirjoissaan suhteessa kerrottuihin toisiin ja entiseen itseensä. Löytö oli aineistolähtöinen, tutkimusote dialoginen. Opiskeluaikoinani laitoksellani kuitenkin suosittiin tilastolliseen analyysiin ja kokeelliseen tutkimusasetelmaan perustuvia tutkimuksia. Myös psykologisen tutkimuksen ihanteena olivat luonnontieteet ja ajatus objektiivisesta, tekijästään riippumattomasta tutkimuksesta, ns. kovasta tieteestä. Jos kokeellinen tutkimusasetelma ei ollut mahdollinen, tuli vähintäänkin asettaa tarkka tutkimuskysymys etukäteen ja suorittaa tutkimus tilastollisella metodilla, esimerkiksi kyselykaavakkein, ja raportoida lyhytsanaisen napakasti, rönsyilemättä. Aineistolähtöinen tutkimustapa, jossa tutkimusaineisto oli olemassa tutkimuksesta riippumatta ja tutkimuskysymys tarkentui aineiston syövereissä tehtävien tulkintojen myötä, ei ollut kovassa huudossa, saati puhe tutkijan positiosta ja hänen ennakko-oletustensa ja taustansa vaikutuksesta tuloksiin. 

Graduni vastaanotto oli traumaattinen. On totta, että olin kunnianhimoinen, tuhannenviidensadan sivun aineisto oli runsas ja jouduin tekemään sen suhteen kompromisseja. Innostuksissani myös keskityin taustoittamaan poikkitieteellistä omaelämäkertatutkimusta, dialogista psykologiaa ja myöhäisfeminististä teoretisointia perinteisten minuusteorioiden kustannuksella. Mutta olin myös väärässä paikassa väärään aikaan: graduani ei koskaan luettu siinä viitekehyksessä, johon se oli tehty. 

Kahlasin rantaan. Hengittelin. Kesti vuosia kaivaa paperikasa ensimmäisen kerran esiin pahvilaatikosta, muuttojen myötä varastosta varastoon siirtyneestä aikakapselista. Siinä välissä minusta tuli – ei tutkijaa, vaan kirjailija. 

Viimeisintä romaaniani kirjoittaessani päädyin etsimään tietoa ajan ja aikamatkailun fysiikasta. Luin kaikenlaista myös suhteellisuusteoriasta ja kvanttifysiikasta, siis ”kovista tieteistä”. Koin yllätyksen. Huomasin, että fyysikot aivan tosissaan pohtivat sellaisia höpöhöpöltä kuulostavia asioita kuin aikamatkailu, madonreiät, viidennet tai kymmenennet ulottuvuudet, mustien aukkojen synnyttämät toiset maailmankaikkeudet, (kvanttitason) valintatilanteista seuraavat vaihtoehtoiset todellisuudet ja niin edelleen. Mutta mikä tärkeintä, kävi ilmi, että monet fyysikot ovat seuranneet ja seuraavat mitä epävarmempia polkuja ehkä koko elämänsä, yrittävät ja erehtyvät, joskus vain erehtyvät. Siis hyppäävät.

Teoreettinen fyysikko Carlo Rovelli kirjoittaa kvanttigravitaatiota käsittelevässä teoksessaan hieman yllättäen juuri epävarmuudesta. Hän sanoo, että tieteen luonteeseen kuuluu epävarmuudessa eläminen ja sen hyväksyminen. ”Tieteelliset vastaukset eivät ole luotettavia siksi, että ne olisivat lopullisia. Ne ovat luotettavia, koska ne eivät ole lopullisia.” Hän jatkaa, että tiede on seikkailu, jonka juuret ovat edeltävässä tiedossa, mutta joka perustuu jatkuvaan muutokseen. Rovelli sanoo, että kaikki, jotka väittävät tietävänsä totuuden, ovat epäilyttäviä. Tieteentekijänäkin ihmistä rajoittaa se, mikä hän on. Aistien rakenne, rajallinen äly, tietämättömyyden äärettömyys. Havainto ei ole erotettavissa havaittavasta maailmasta. Myös fysiikka tutkii maailmaa sen sisältä. Emme voi astua objektiiviseen asemaan suhteessa siihen. 

Ajatus on lohdullinen. Kirjallisuudessa epäluotettavin kertoja on se, joka väittää itseään kaikkitietäväksi, miksei siis myös tieteessä. Ajattelen edelleen, että psykologiassa aineistolähtöinen, todellisuuden sosiaalisen rakentumisen ajatuksesta kumpuava tutkimus on hyvä mahdollisuus irtautua vakiintuneista tavoista suhtautua maailmaan. Siis sukeltamalla aineistoon. Sattumanvaraisuus ja katsominen toisin, ennakkoluulottomuus ja rohkeus, se ettei pelkää olevansa väärässä. Epävarmuuden sietäminen epävarmassa maailmassa. Parhaimmillaan se tekee putoamisesta hypyn.

Lapsilta ja nuorilta voisimme oppia ihmettelyä, hurahtamista ja avoimuutta. Lapset ihmettelevät maailmaa, aikuiset pyrkivät hallitsemaan sitä. Diagnoosiluokitukset ja psykologiset testit ovat meille psykologeille tuttuja todellisuuden rajaamisen välineitä, mutta myös taidetta valjastetaan erilaisia tarkoitusperiä varten. Taiteesta toki seuraa asioita, hyviä ja huonojakin, mutta se ei ole taiteen olemassaolon syy. On vain yrityksiä hapuilla kohti maailmaa, toisiamme, yrittää ymmärtää, jossain kohtaa ehkä kohdata. Ihmismielen sisällä on maailmankaikkeus. Sekä psykologisessa, sosiaalisessa että fysikaalisessa mielessä. Mielemme sisältä yritämme kohdata toisiamme eikä mielemme silti koskaan ole toisistamme irrallaan.  

Kirjallisuus:

Carlo Rovelli: Todellisuus ei ole sitä miltä se näyttää, suom. Tuukka Perhoniemi, 2019, UrsaPeter L. Berger & Thomas Luckman: Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen, suom. Vesa Raiskila 1994, Gaudeamus

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 1/2020.