Hankehelvetti

Olemme ajautuneet hanketodellisuuteen. Kehittäminen tapahtuu hankkeiden kautta, ja ihmiset työllistyvät niiden kautta. Hankkeessa tavataan, erotaan ja tavataan uudelleen. Hanke tuntuu ikuiselta, mutta se loppuu joka kerta kesken.
Vain luuserit nysväävät tavallisia, pysyviä töitä. He ovat reliikkejä vanhasta ajasta, siitä tunkkaisesta todellisuudesta missä ihmiset kuuntelivat CD-levyjä ja kaatoivat tölkistä punaista maitoa lasiin. He eivät ole vielä tajunneet, että sellaisella työllä ei ole tulevaisuutta, oikeastaan ei edes nykyhetkeä. Menneisyyskin on kadonnut, sillä se on jollain ihme kalvoilla ja mappeihin siististi pinotuilla monisteilla.
Hanke on kuin moderni parisuhde: tutustutaan, otetaan selvää, rakastetaan työtä, kunnes se alkaa kyllästyttää. Pidetään hankkeen loppuseminaari ja vannotaan ikuista rakkautta ja sitä, että hankkeessa kehiteltyjä malleja juurrutetaan käytäntöön. Ja paskat juurruteta. Sännätään uuteen hankkeeseen ja uskotaan siihen. Kuka jotain vanhaa hanketta enää jaksaa muistella, siitähän on jo jotain puoli vuotta aikaakin.

Hankehelvetti tekee ihmisistä toisenlaisia. Sellaisia tempoilevia, lyhytjänteisiä, kireitä koko ajan, koska deadline painaa päälle. Joustavia, ketteriä, kyllä, mutta ei valmiita sitoutumaan mihinkään sen pidemmäksi ajaksi.
Työyhteisöt hankehelvetti tekee kyynisiksi. Ei jaksa innostua taas yhdestä uudesta jutusta ja uudesta innokkaasta naamasta, joka tulee kertomaan, miten asiat pitäisi oikeasti hoitaa. Olipa hanke mikä tahansa, porukan häntäheikki etsii uutta saalista ja kahvilössi jatkaa loputonta jaaritteluaan työnantajan piikkiin. Vastarannan kiiski hakkaa kapuloita rattaisiin ja pomot varmistelevat omia asemiaan tulevat yt:t mielessä.
Kaikki hankkeet ovat muuten ainutlaatuisia, ja ne tullaan viemään koko organisaatiossa ylhäältä alas ja päinvastoin ihan pysyvästi. Niiden avulla säästetään rahaa ja työntekijöille jää aikaa elintärkeään kehittämistyöhön. Ruhaha. Hups.
Hankkeet vievät ihan hirmuisesti rahaa. Esimerkiksi soten eri versioiden hintalappu on niin hirmuinen, että ette halua tietää moneenko kertaan sillä korjattaisiin homekoulut. Hankkeisiin menee tuhottomasti aikaa niiltäkin, jotka eivät ole niissä mukana. On alkuseminaaria, loppuseminaaria, kehittämis-, ohjaus-, johto- ja ohjaavia kehittäjäryhmiä.

Vähän ihmetyttää, miksi hankehelvetti jatkuu aina vaan. Ehkä ihmiset eivät vaan enää jaksa tehdä pitkäjänteistä kehittämistyötä. Ehkä heidän psyykensä on hankkeistettu. Ehkä ei uskalleta antaa pysyvää rahaa. Eihän sitä tiedä, vaikka rahan tulo loppuisi tulevaisuudessa. Ehkä halutaan pitää työntekijät varpaillaan pätkäsuhteissa.
Tai sitten hankkeet jatkuvat vain siksi, että ihmiset uskovat niihin. Yksi hanke meni pieleen, mutta toinen on varmasti parempi, koska huomioimme siinä edellisen virheet. Tai valitsemme jatkossa taitavampia hanketyöntekijöitä. Olisi todella, todella noloa myöntää, että olemme syytäneet satoja miljoonia Kankkulan kaivoon. Ja uskoneet juttuihin, jotka eivät ole johtaneet mihinkään. Torjuminen on aina hyvä defenssi, ja muisti on armollinen auttaessaan meitä unohtamaan kaikki ne kerrat, kun Strömsö osui tuulettimeen.

Psykologeja on hankkeita tekemässä aina silloin tällöin. Mutta psykologit ovat vähän liian kankeita, miettivät ja kyseenalaistavat liikaa. Heidän on vaikea saada päälle sitä aidon uskon draivia, minkä joku vähemmän koulutettu saa helposti aikaan. Meikki naamaan ja korkokengät kopisten lavalle, mikä siinä muka on sen vaikeampaa?
Ehkä psykologeista saataisiin parempia hankeihmisiä, mikäli psykologikoulutuksesta tehtäisiin myös hanke. Voitaisiin pilotoida vaikka jotain Selviytyjät-tyylistä realitysarjaa, jossa psykologiksi haluavat laitetaan Jakomäkeen tai Rinkebyhyn tai Kingstoniin, ja hankepäällikön pesti ja psykologin nimikesuoja odottavat sitä, joka parhaiten pärjää viidakossa.