Olisin voinut kirjoittaa Linkolalle

Olisin voinut.

Mutten kirjoittanut.

Sen sijaan kirjoitan nyt pisteitä paperille. Merkitystihentymiä aiheesta ympäristönmuutos. Ja näiden pisteiden välille vedän viivat synnyttääkseni kuvan.

Minun kuvani ympäristönmuutoksesta.

Yksi näistä pisteistä on poikani maantieteenkirjasta silmiini tarttunut kuva maailmasta 2100, mikäli planeetta lämpenisi 4 celsiusta. Kuvassa vihreä vyöhyke pohjoisessa ja kapeat vihreät kaistaleet etelässä esittävät elinkelpoista planeettaa.

Se tuntuu hieman kovalta nähdä. Kuitenkin koulun tarkoitus on opiskella tulevaa elämää varten. Mitä elämää tuolloin voi enää olla miljardeille ihmisille? Tai niille joita silloin onkaan jäljellä?

Mutta mennään eteenpäin, toiseen pisteeseen.

Kyseessä on vanha piste, peräisin 1990-luvun alusta, jolloin olin opintoni aloittanut biologian opiskelija ja istuin luennolla kuulemassa superkasvihuoneesta – maapallon kuumaksi pätsiksi muuttavasta ilmiöstä, joka voisi teoriassa tapahtua, jos päästöjä ei saataisi kuriin. Muistan yhäkin paikkani luentosalissa. Muistan, että aurinko paistoi ikkunasta.

Sen verran elävä mielikuva, että sovitaan siihen yksi piste.

Sitten yksi piste nuoreen aikuisuuteen, 90-luvun loppupuolelle, jolloin olin lukenut jo useamman vuoden psykologiaa pääaineenani, mutta seuraillut myös löyhästi ympäristöaiheita. World Watch Instituten raportteja, ja muuta sellaista. Päädyin silloin lukemaan myös Linkolaa.

Linkola oli ollut tietoisuuteni periferiassa jo pitkään, liikkunut siellä kuin jokin ristiriitainen isähahmo, jota toisaalta tulisi kuunnella ja kunnioittaa, mutta joka on myös pelottavan ehdoton ja äärimmäinen, ellei jopa hullu. Näin on kaiketi kokenut moni muukin suomalainen, siitä kertoo sekin, että Linkolasta on julkaistu myöhemmin monta kirjaa.

Hänen jouhevasta proosastaan mieleeni on jäänyt etenkin yksi tietty lause.

Linkola kirjoitti, ettei maailmassa tulisi olla kuin yksi uutinen, nimittäin käynnissä oleva katastrofi.

(En löytänyt tätä lausetta nyt. Voiko olla, että olenkin kuvitellut sen?).

Piste tähän tunteeseen joka tapauksessa. Vahva musta piste.

Biologian ja psykologian risteysasema mielessäni.

Tulin silloin nimittäin ensi kertaa vakavasti ajatelleeksi, että kenties me todella elämme kollektiivisessa torjunnassa koskien ympäristön tilaa. Aivan kuten kuoleman pelkoa torjutaan, kuten torjutaan jatkuvaa sairastumisen ja vammautumisen vaaraa, jotta pystytään elämään normaalia elämää.

Seuraavaksi: useita pieniä pisteitä 2000-luvun alusta sen puoliväliin. Kuvatkoon se amatöörimäistä selvitystyötäni tutkimuskirjallisuuden parissa. En tullut siitä juuri hullua hurskaammaksi. Sainpahan tietää, että ekosysteemit ovat köyhtymässä ja monimuotoisuus vähenemässä. Meret happamoitumassa. Kalakannat romahtamassa. Viljelysmaa rapautumassa. Ilmastonmuutos uhkaamassa. Pahaenteinen kuva, muttei vielä maailmanloppu.

Ynisin mielessäni vastalauseeni Linkolalle.

Olisin silloin voinut kirjoittaa hänelle ja valittaa etteivät hänen väitteensä tulevasta tuhosta olleet järin eksakteja.

Mutta eihän Linkola olisi sellaisesta välittänyt.

Hän muun muassa kirjoittaa (Voisiko elämä voittaa, 2004, s.322): ”Näkemys kerskakuluttavien ihmismiljardien tulevaisuudesta riippuu asianomaisen mielikuvituksen voimasta, siitä pystyykö hän elävästi kuvittelemaan lopun aikoja ja niiden todennäköisintä kulkua”.

Hänen saarnansa on vuosikymmeniä muhinutta intuitiota. 

Ikävä kyllä sen intuition täyttymistä olemme nyt saaneet seurata.

Ympäristöuutiset ovat muuttuneet pahaenteisistä estottoman dystooppisiksi. Kahdessakymmenessä vuodessa tapahtunut muutos on valtava. Kuka olisi silloin voinut kuvitella sellaista oppikirjan kuvaa kuin alussa mainitsin? 

Tai sitäkään ettei tähän kehityskulkuun osata vieläkään puuttua.

Mutta nyt seuraava piste. Tällä kertaa kaunokirjallisuuteen.

Ei Sarasvatin hiekkaan,vaan Cormac McCarthynTiehen(The Road, 2006).

Niille jotka eivät tätä loistavaa romaania tunne sanottakoon, että Guardian-lehti mainitsee tämän Pulitzer-palkitun romaanin tärkeimpänä ympäristökirjana, joka on koskaan kirjoitettu.  Yli seitsemänkymppinen McCarthy kirjoitti kirjansa kuin vailla suodattimia, toi kirjaan paljaan eksistentiaalisen kauhun, globaalin ekokatastrofin torjunnan ja kieltämisen ytimen. Hän kuvasi isän ja pojan matkaa läpi ydintalven pimentämän USA:n, sai tavoitettua niin sivilisaation romahtamisen syvän lohduttomuuden kuin mykän luonnon mysteerinkin. Kirja on tunnelmaltaan ainutlaatuinen, osin siksi, että sen synkkyydessä sykkii myös outo hehku. Kirjan päähenkilöt – isä ja poika – kun luovat dialogillaan tuhon keskelle myös toivoa.

Tästä pisteestä nyt nopea viiva poikani oppikirjaan.

Ja viiva myös toiseen pisteeseen, ammattiini. Nimittäin: mitä psykologien pitäisi tästä kaikesta ajatella? Miten ihmisten, jotka työskentelevät torjunnan ja kieltämisen kanssa, jotka usein joutuvat etsimään toivoa vakavan masennuksen tai kroonisen sairauden toivottomuudesta, tulisi suhtautua siihen mitä tässä kirjoitan?

Siihen minulla on ehdotus.

Seuraava piste: The Dark Mountain Project.

Brittiläinen kirjailija Paul Kingsnorthperusti vuonna 2009 yhdessä toimittaja Dougald Hinenkanssa yhteisön, The Dark Mountainin (dark-mountain.net), toimittuaan sitä ennen pitkään ympäristöaktiivina. Kingsnorth oli vuosien kuluessa menettänyt uskonsa ympäristöprojektien tuloksellisuuteen ja myös kyllästynyt ympäristöaktiiveihin itseensä; hän oli alkanut kokea ympäristöaktivistien toiveikkuuden itsepetokseksi.

Dark Mountainissa hän halusi ajatella sitä mikä hänestä näytti vääjäämättömältä.

Kingsnorth kokosi kasaan eräänlaisen toivonsa menettäneiden vertaisryhmän. Ympäristönmuutoksesta ryhdyttiin keskustelemaan ilman toiveajattelua. Yhteisen ymmärryksen pohjalta on luotu tapahtumia, taidetta ja etenkin kirjallisuutta. Kingsnorthin mukaan tämä on ollut monille paitsi helpotus, yllättäen myös toivon aihe.

Sitä sopii miettiä.

Vedän nyt viivan Dark Mountainista tämän tarinan alkupisteeseen, poikani maantiedonkirjan kuvaan.

Torjutusta ja pelottavasta tulevaisuudenkuvasta halukkuuteen sanoittaa se mitä on tapahtumassa.

Tunnen että kuvio on tältä erää valmis.

Niin. Olisin hyvinkin voinut kirjoittaa Linkolalle vaikka sitten vertaistuen toivossa.

Mutten kirjoittanut.

Sen sijaan kirjoitin teille, hyvät kollegat.

Kirjoittaja on turkulainen kuntoutustyötä tekevä psykologi ja kirjailija