Ensimmäinen ammattikriisi?

Pikkuhiljaa saan yhä enemmän välineitä auttaa ihmisiä, jotka hakeutuvat kliiniseen psykologiseen hoitoon. Lisää välineitä kuuntelemaan, ymmärtämään ja auttamaan heitä, jotka oikeasti tarvitsevat apua. Tuntuu todella hyvältä, merkitsevältä ja tärkeältä, että voin tulevaisuuden työssäni auttaa ja muuttaa toisen ihmisen elämää parempaan suuntaan. 

Samalla kun kyky auttaa toisia paranee kurssien ja kokemusten myötä, kasvaa myös ymmärrys siitä, että kaikkia ei voi auttaa. Niitä, jotka ovat läheisimpiä itselle, ei voi auttaa samalla tavalla kuin tulevia potilaita. En voi koskaan olla sellaisessa roolissa ystävilleni, perheelleni tai suvulleni, että voisin psykologisilla taidoillani auttaa heitä.

Kun saa suurempaa psykologista ymmärrystä, huomaa samalla enemmän. Näkee mitä ihmiset omassa lähipiirissä tuntevat ja mistä heille voisi olla hyötyä. Mutta en pysty koskaan ammatillisesti auttamaan heitä, joita haluaisin eniten auttaa. Voin olla heille vain Julia, ystävä, sisko, lapsi tai sukulainen. Tulevaisuudessa olen toivottavasti myös äiti ja – apua – siitä tulee varmaan vielä suurempi kriisi, kun joutuu tilanteeseen, että omia lapsiakaan ei aina voi auttaa…

Ystävänä, sukulaisena tai jopa tuntemattomana voi tietysti auttaa omalla tavalla, joskus enemmänkin kuin mitä psykologi voisi. Vain sillä, että on läsnä, kysyy, kuuntelee ja on kiinnostunut, voi parantaa ja jopa pelastaa. Jos asiat ovat kovin huonosti, voi suositella muita psykologeja ja tukea matkan varrella. Koska tiedän kuitenkin, että kanssaihmisenä ei ole koskaan aivan avuton. Aina voi tehdä jotain. 

Tiedän myös, että voin käyttää psykologian tuntemustani arkitilanteissa, varsinkin jos läheisten ongelma on riittävän pieni. Jos ongelma osoittautuu liian suureksi, voin myös auttaa sillä, että minulla on tietoa psykologien verkostosta ja hoitoketjusta ja voin suositella sellaisia psykologeja, jotka ovat mielestäni hyviä. 

Jatkossa tulee varmastikin lisää näitä psykologikriisejä. Onneksi nykyiset opiskelukaverit ja tulevaisuuden kollegat ovat ehkä käyneet läpi samat tai saman tyyppiset kriisit. Jos ei, niin yleensä he, jotka ovat valinneet tämän ammatin, ovat empaattisia ja osaavat olla kannustavana vertaistukena. Emme koskaan ole näissä kriiseissä yksin. 

Kirjoittaja on ainejärjestö Impulsin puheenjohtaja Åbo Akademissa.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 4/2019.