En jaksa enää hävetä

En minä silti kokenut olevani ihan normaali poika. Koneet ja voimailu eivät erityisemmin kiinnostaneet. Kukaan ei käsittänyt tällaista nyhveröä, joka ei osannut laittaa edes pyörän ketjuja paikalleen. Sen sijaan olin aina paikalla, kun kirjasto aukesi tai käytiin leipomishommiin.

Olen aina viihtynyt tyttöjen kanssa, ihan pikkulapsesta asti. Edelleen lähes kaikki ystäväni ovat naispuolisia. Se kuuluisa toksinen maskuliinisuus lähinnä pelottaa ja naurattaa minua. Olen aina nähnyt naisiin kohdistuvaa sortoa ympärilläni, ja halusin olla feministi, kunnes eräs nainen kertoi minulle, että ei mies ymmärrä millaista on olla nainen, eikä siksi voi olla feministi. Uskoin tämän, koska tämä tuli naisen suusta. Kokemusasiantuntijan. Jos mies olisi sanonut noin, olisin sanonut ”haista sinä”. Tai enhän minä sanonut. Silloin kun olin vielä Psykologiliitossa töissä, minulle soitti vanhempi herrasmies, jonka kanssa en valitettavasti voinut olla samaa mieltä asioista. Lopuksi hän sanoikin minulle ”aa, tekin taidatte olla niitä aivopestyjä feministejä, ja taidattepa olla homokin”. En haistattanut, enkä jaksanut edes väittää vastaan, vaan kiitin palautteesta.

Silti minua hävetti olla mies. Jos olisin saanut valita, olisin ollut nainen. Mutta eihän minulta, eikä keneltäkään muulta tällaista ole kysytty, eikä tulla kysymään. Ymmärrän hyvin niitä, jotka eivät koe olevansa oikeassa ruumiissaan, mutta en ole sellainenkaan. Tämän sain ja tässä pysyn. Ymmärrän, että ihmiskunnan ja teknologian kehittyessä miehille ei enää ole erityistä tarvetta. Sukua voi jatkaa muutenkin, ja patriarkaalis-aggressiivinen reuhtominenkin taitaa olla aika lailla epäsuosiossa sen jälkeen, kun diktaattorit ovat tapattaneet kansakuntansa loppuun.

No niin. Kerran Hesarissa kirjoitti naisoletettu siitä, että miehiä ei saisi palkata päiväkoteihin, koska he ahdistelisivat lapsia. Tämä oli minun ja varmaan monen muunkin mielestä yliampuvaa. Sitten aloin huomata, miten paljon on tilanteita, joissa miehet mukamas tekevät sitä ja tätä. Sellaisia asioita, joita minä en tee. En voisi raiskata ketään, enkä käyttää seksuaalisesti hyväksi. En pakota ihmisiä pukeutumaan tai ajattelemaan jollain tietyllä tavalla. Enkä ajattele koko ajan vain Sitä.

Sitten tuli me too ja miesten törkeitä tekoja julkisuuteen. Loistava juttu, että likaiset salaisuudet paljastuivat. Mutta eihän me kaikki. Suunnittelin että normaalien, fiksujen miesten puolesta pitäisi myös olla joku kampanja. Minulla oli sille nimikin: ”not me”. Melko pian tajusin, että joutuisin siitä tikun nokkaan, koska aina löytyisi ihmisiä, joitten mielestä yrittäisin vähätellä haudanvakavaa ongelmaa. Sen jälkeen aloin pelätä, että ehkä minäkin olin sittenkin ahdistellut, tai ainakin toiminut tavalla, joka koettiin sellaisena. Olinhan toki flirttaillut ja puhunut tyhmiä ihmisille, ja vaikka kuinka paljon. Olen ollut monille ilkeä. Mutta ehkä en ole ollut sen ilkeämpi mitään tiettyä sukupuolta kohtaan.

Olen aikaa sitten oivaltanut, että sukupuolen sijaan pitäisi puhua maskuliinisuudesta. Tunnen monia naisia, jotka ovat paljon maskuliinisempia kuin minä. Kun sanotaan, että firmojen johtoon halutaan naisia, halutaanko sinne jakkupukuinen äijääkin äijempi nainen, vai feminiininen ihminen? Feminiininen ihminen ei ehkä hakeudu ihan ylimpään johtoon töihin. Miksi häntä sellainen kiinnostaisi?

Mistä pääsemmekin siihen, onko psykologia maskuliininen vai feminiininen tiede. Tutkijoista löytyy aika paljon molempia sukupuolia, mutta kentällä miespsykologi alkaa olla harvinaisempi kuin norsu lasikaupassa. Minusta psykologit ovat tulleet viime aikoina maskuliinisemmiksi. Porukoilla on aika selkeä näkemys siitä, mitä he haluavat tehdä, ja millä ehdoilla. Työpaikat jaetaan hyviin ja huonoihin melkoisen nopean päättelyn tuloksena. Aika moni psykologi on nykyään kiinnostunut vallasta.  Itse työssä ei olla ihan näin maskuliinisia. Se on varmaan ihan hyvä asia hauraassa asemassa olevien asiakkaiden kannalta.

Pitäisikö psykologian tutkia ja edistää sellaista maailmaa, jossa nähtäisiin feminiinisten ja maskuliinisten ominaisuuksien hyvät puolet? Pitäisikö meidän miettiä miten tukisimme resilienssiä myös tässä? Eli on tilanteita, joissa sopiva annos maskuliinisuutta tekee ihan gutaa, ja on tilanteita, joissa körmyimmänkin meistä on löydettävä se pieni feminiininen hippu itsestään.

Alkaisimmeko vihdoinkin nähdä toisemme ihmisinä; emme miehinä, naisina tai edes muunsukupuolisina? Kunhan emme tee toisistamme jotain hemmetin henkilöitä. Esihenkilö on hirveä sana. Myönnän auliisti, että tilalle lanseeraamani ”esi-ihminen” ei myöskään ole ihan onnistunut muotoilu. Minusta tuntuu, että esihenkilö-termin lanseeraamalla olemme tehneet sen taas kerran: olemme muuttaneet sanaa, mutta samalla jättäneet rakenteet muuttamatta. Ja ihmisiä alistavia rakenteitahan meidän pitäisi muuttaa.

Lopuksi vielä ratkaisu ikuiseen kysymykseen siitä, ovatko miehet Marsista ja naiset Venuksesta? Minusta molemmat ovat perseestä. Ainakin noin luokittelevat ovat. Oikeasti meillä on täällä maapallolla valtavasti ihania ja hienoja ihmisiä.

Kirjoittaja on kirjoittanut tämän kuten kaikki muutkin bloginsa yksityishenkilönä, joka pohtii yhteiskunnan ja elämän koukeroita muuttuvassa maailmassa.