Eihän kukaan voi olla yhtä paha kuin minä

Olisihan tämä pitänyt kaikkien aavistaa. Putin on sentään hyökännyt Moldovaan, Tshetsheniaan, Syyriaan, Georgiaan, Krimille, Donetskiin… jätkähän tappelee kaikkien, jopa uhanalaisten tiikerien kanssa! Silti oikeastaan kukaan ei tosissaan yrittänyt estää tätä kaikkea tapahtumasta. Tällaista vastuutonta läpi sormien katsomista ei enää voi selittää mitenkään muuten kuin psykologian kautta.

Meillä osapuilleen normaaleilla ihmisillä taitaa olla vähän negatiivinen ja halju kuva itsestämme. Olemme aina paikalla katsomassa, kun sekoilemme ja käyttäydymme huonosti. Emme voi kiistää niitä, emme voi syyttää trollitehtaita, emme fake newsejä, emme lännen mädäntyneiden yhteiskuntien vääristynyttä tiedonvälitystä. Minä se olin. Jäin kiinni itse teosta. Sormenjäljet piparipurkissa, vajentunut kossu isän pullossa, alusvaatteet aivan väärässä paikassa: You get the picture.

Kun näemme omat sekoilumme aitiopaikalta, ne näyttävät valtavan suurilta, ihan anteeksiantamattomilta. Muiden sekoilut tulevat monien suodattimien läpi. Ne eivät mitenkään voi tuntua yhtä läheisiltä. Niinpä ajattelemme, että omat sekoilumme ja syntimme ovat valtavan suuria, gigamegalomaanisilta. Kukaan muu ei varmaan ole ollut yhtä törkeä, yhtä paha, yhtä syntinen, yhtä välinpitämätön, yhtä ilkeä, yhtä tuomittava. Ja kun kukaan ei voi olla tämän pahempi, ei kukaan voi myöskään tehdä mitään tämän pahempaa.

Ajattelemme, että ei Putin oikeasti vihaa ihmisiä niin paljon kuin sanoo vihaavansa, koska enhän minäkään oikeasti vihaa, vaikka olen pahin Luojan luomista. Eikä hän oikeasti voi hyökätä Ukrainaan, vaikka hän on koonnut rajalle 190 000 taistelijaa. Koska enhän minäkään, vanha syntisäkki, sentään sellaista tekisi. Eivätkä varmaan uskoneet nekään venäläisressukat, jotka luulivat kokoontuneensa sotaharjoituksiin.

Meidän on kerta kaikkiaan liki mahdotonta uskoa, että joku on vielä tuhansia tasoja julmempi, lukemattomia kertoja pahempi kuin me itse olemme. Mutta sellaisia ihmisiä on nyt, on aina ollut ja tulee olemaan jatkossakin. Heille on tehtävä jotain, ennen kuin on liian myöhäistä.

Mutta tässä kohtaa tulee sama juttu kuin kiusaamisessakin: antaa sen vähän nimitellä, niin kyllä se lopettaa. No nyt kun se työnsi pääni vessanpönttöön, niin se varmaan lopettaa. No kun se latasi netin täyteen inhottavuuksia, niin hän varmaan lopettaa. No ei muuten lopeta. Kiusaaja ei lopeta ikinä, ellei joku pakota häntä lopettamaan, tavalla tai toisella.

Kiusaaja elää sillä, että hän voi tunkeutua aina vaan syvemmälle toisen ihmisen haavoittuvaan sieluun. Ruokahalu kasvaa syödessä, ja kiusaajan pitää päästä entistä pitemmälle, että hän saa siitä tyydytystä. 

Muita vastaan hyökkäävä diktaattori tekee aivan samaa. Hän kiusaa kansakuntia: omaansa ja muita. Ei hän lopeta, ennen kuin on aivan pakko. Tämä on nyt pakko tehdä. Tärkeä kysymys onkin se, olemmeko jo myöhässä. Silti on pakko yrittää. Jos onnistumme, olemme taas jonkun aikaa aiempaa fiksumpia. Sodan raakuus on nyt muistuttanut meille, että emme olekaan niin pahoja ihmisiä kuin luulimme. Ihmisten halu auttaa on nyt käsin kosketeltavaa. Paha ihminen olisi vaan kääntänyt selkänsä. Taas kerran.

Kirjoittaja on kirjoittanut tämän kuten kaikki muutkin bloginsa yksityishenkilönä, joka pohtii yhteiskunnan ja elämän koukeroita muuttuvassa maailmassa.