Ei mitään kiirettä

Ennen vanhaan firmoissa oli kuulemma juoksupoikia ja -tyttöjä. Nykyään tällaisia ei taida enää olla. Mutta tuntuu, että olemme sisäistäneet juoksupojan osaksi jokapäiväistä elämäämme. Elämme juoksujalkakulttuurissa. Ihmettelemme kiinalaisturisteja, joka haluavat nähdä Helsingin nähtävyydet kahdessa tunnissa, mutta teemme itse ihan samaa 24/7. Haluamme ehkä irti oravanpyörästä – vain hypätäksemme uuteen, entistä vinhempaa tahtia pyörivään härveliin.

Lakatkaa nyt Herran tähden syyllistämästä ihmistä, joka vähän istahtaa tai hurauttaa yläkertaan hissillä iltakaljaa siemaillen. Kiire tappaa näitä varmemmin. Se tappaa oikeasti, mutta se tappaa myös kaiken hyvän ja luovan meistä.

Nykyään ei ole oikein mikään, jos ei ole kiire koko ajan. Tänään on aamukahdeksasta iltaseitsemään kokouksia toisensa perään. Se deadline meni toissapäivänä, mutta sain yhden päivän lisäaikaa kun anelin. Niin on kiire, ettei tänäänkään ehdi haukata lounasta. En edes muista minne olen juoksemassa, kun on niin kiire. Pitää taas tehdä kaikki loput työt kotona.

Näin lähes kaikki hokevat, mutta eihän siinä ole mitään järkeä. Seuratkaapa palomiehiä onnettomuuspaikalla. Ei siinä juosta kaahoteta, vaan toimitaan järkevästi tilanteen vaatimusten mukaan.

Tai ehkä siinä ryntäilyssä on järkeä. Näyttää siltä, että kiirettä valittava joukko saa kuin saakin eniten arvostusta, lisää palkkaa ja uutta työvoimaa. Ja sitten jääkin aikaa valittaa entistä pontevammin sitä, miten kiire on ihan koko ajan. Ja tietenkin kiireen valittelu on myös loistava excuse: tästä ketterästä kokeilusotevasta tuli vähän kökkö, kun ei ollut kylliksi aikaa. Tuskin muuten olisi tullut yhtään parempaa, vaikka tuhertamiseen olisi ollut käytettävissä pari vuotta.

Jos joku kertoo tekevänsä työt työajalla ja pitävänsä aina lounastunnin, häntä aletaan kuiskia selän takana laiskuriksi. Lisäliksaa ja ylennyksiä on myös ihan turha odotella. Kiireen eetos on kohdannut ja nujertanut liki kaikki. Siitä poikkeava tuomitaan kansantuomioistuimessa armottomasti luuseriksi, eikä päätöksestä voi valittaa.

Kiire on aina suhteellinen käsite. Kaikilla on varmaan töitä yli oman tarpeen, mutta silloin pitäisi malttaa priorisoida. Se taas on liki mahdotonta, koska haluamme hallita ihan kaikkea. Joku toinen voisi tehdä muutamia hommia puolestamme, mutta hän tekisi työt ainakin vähän huonommin kuin itse tekisimme ne. Tästä ei tietenkään ole näyttöä, koska sitä ei ole ikinä kokeiltu.

Asiakkaan kannalta ylikiireinen työntekijä on vihoviimeinen. Hän ei ehdi selittää asiaansa kunnolla, joten todennäköisyys molemminpuolisiin väärinkäsityksiin kasvaa. Hän tarvitsisi aikaa ja ihmisen, joka omistautuu ihan vaan hänen asialleen – kerrankin. Ja juuri sitä hän ei tule nykytyöelämässä saamaan. Sen takia hänen tarpeensa jäävät tyydyttämättä ja vaivansa hoitamatta.
Ammatillisuutta on se, että kykenee sulkemaan kiireen kulloisenkin vuorovaikutustilanteen ulkopuolelle. Tässä olemme vain me, ja meillä on käytössämme kaikki tarvittava aika. Elossa pysymisen viisautta on luottaa siihen, että muutkin osaavat tehdä jotain asioita ainakin melkein yhtä hyvin kuin me. Ja elämässä elpymisen viisautta on se, että varaamme jokaiseen, siis ihan joka ikiseen, päivään velttoilu- ja laiskottelujakson. Se elvyttää, ja sen jälkeen voimme ihan oikeasti saadakin jotain aikaan.

Tämän kirjoittamiseen oli 45 minuuttia aikaa. Hyvin ehti; jäi vielä 12 minuuttia velttoiluunkin. Tuo varttia vaille tunti taitaa muuten olla suunnilleen se aika, jonka käytämme päivittäin julmetun kiireen valitteluun.