Avoin kirje ministeri Kiurulle

Arvon ministeri Kiuru ja muut nuorten mielenterveyspalveluista huolestuneet. Jaan huolenne nuorten mielenterveyspalveluiden riittämättömyydestä. Julkinen keskustelu on kuitenkin osoittanut suurta tietämättömyyttä kentän todellisesta tilanteesta sekä eri ammattiryhmien koulutuksesta, osaamisesta ja työskentelystä.

Savon Sanomat kirjoitti 29.1.2020 ministeri Kiurun sanoneen, että lisäresurssia täytyy ohjata kouluterveydenhoitoon ja lyhytinterventioihin, jotta lapsen tultua hoitajan oven taa, hoito alkaa heti. Tähän viittaukseen sisältyy jo kolme epäkohtaa.

Ensinnäkin, kouluterveydenhoito toimii rakenteeltaan varsin hyvin. Koululla toimiva opiskeluhuoltohenkilökunta työskentelee ongelmia ennaltaehkäisten. Nuoren tullessa koulupsykologin vastaanotolle, hoitoarvio ja hoidollinen keskustelu alkaa heti.

Kouluterveydenhoitaja tapaa kaikki koulun oppilaat ja ohjaa heidät tarvittaessa koulupsykologin, kuraattorin tai lääkärin vastaanotolle. Kuraattorin tai psykologin vastaanotolle täytyy lain mukaan päästä kiireettömissä tapauksissa seitsemän koulun työpäivän sisällä ja kiireellisissä tapauksissa samana tai seuraavana päivänä. Osaava hoito, jonka ensimmäinen askel on lämmin vastaanotto ja asiantunteva tilannearvio, alkaa siis nykyrakenteenkin mukaan heti.

Toinen epäkohta on ”hoitaja”-sanan käyttö. Viime aikoina on kovasti haluttu ratkaista hoitoonpääsyn ongelma ja erikoissairaanhoidon jonot palkkaamalla kouluille psykiatrisia sairaanhoitajia. On vain päässyt unohtumaan, ettei tällaista koulutusta ole Suomessa edes olemassa. Pahimmillaan kirjoituksissa on jopa mainittu, että koulupsykologi voisi ohjata vaikeammin oireilevat nuoret psykiatriselle sairaanhoitajalle tai ”psyykkarille”, kun omat taidot loppuvat. Tämä osoittaa suurta ymmärtämättömyyttä eri ammattien ydinosaamisesta. 

Psykologian maisteri kouluttautuu 5,5 vuotta yliopistossa mielenterveyden ammattilaiseksi. Psykiatrinen sairaanhoitaja puolestaan on sairaanhoitaja, jonka opinnoissa mielenterveyttä käsitellään vain pintaraapaisun verran. Osaaminen mielenterveyteen hankitaan mahdollisen työkokemuksen ja lisäkoulutusten kautta. Ei ole olemassa sellaista nuorta, jonka mielenterveysasioissa psykologin ammattitaito loppuisi, mutta sairaanhoitajan ei.

Kolmas epäkohta liittyy lyhytinterventioihin, joilla tässä viitataan IPC-malliin. IPC ei ole sellaisenaan soveltuva interventio kovinkaan monenlaiseen tilanteeseen ja tutkimuksessa todettiin, että IPC oli yhtä vaikuttava kuin se työ, jota kouluilla jo muutenkin tehdään.

Miksi nuorten mielenterveyspalvelut eivät sitten toimi? Meillä on resurssipula. Kouluterveydenhoitajat ovat niin ylityöllistettyjä, etteivät ehdi tehdä lakisääteisiä tehtäviään. Koululääkäreitä ei ole. Koulupsykologeilla on kontollaan useita oppilaitoksia ja satoja oppilaita yli suosituksen. Hyvä olemassa oleva rakenne ei siis toteudu kouluilla resurssipulan vuoksi.

Nuoret eivät tarvitse psyykkareita, nuoret tarvitsevat lisää kouluilla jo työskenteleviä ammattilaisia: psykologeja, lääkäreitä, koulukuraattoreita ja terveydenhoitajia. IPC-malli ei yksinään ratkaise mitään, se on korkeintaan hyvä lisäkoulutus muun osaamisen mausteeksi. Nuoret tarvitsevat kouluilla ennaltaehkäisevän työn lisäksi joustavaa ja osaavaa mielenterveyden arviota, jotta hoito voidaan kohdentaa oikein. Tämän työn osaavat psykologit. Todella monelle nuorelle riittää avuksi muutamat käynnit koulupsykologin luona, eikä lisähoitoa edes tarvita.

Olisi ihanne, että kaikki nuorten hoito voisi tapahtua kouluilla. Tämä ei kuitenkaan ole realistista. Jo nyt kouluilta puuttuu asianmukaiset työhuoneet opiskeluhuoltohenkilöstölle. Kun itseään ja asiakastaan arvostava ammattilainen laitetaan työskentelemään siivouskaappiin ilman äänieristystä, lopputulos ei ole kestävä. Realistista olisi lisätä matalankynnyksen palveluita, jonne nuoren voisi mahdollisimman helposti ohjata koululta saamaan esim. pidempiaikaista tukea kuin mitä koululla on mahdollista antaa. 

Näiden matalan kynnyksen palveluiden pitää toteutua ammattitaidolla ja joustavasti nuoren tarpeita kuunnellen, ei mustavalkoisesti tiettyä lyhytinterventiokaavaa noudattaen. Palveluiden tulee myös fyysisesti olla nuoren lähellä ja tavoitettavissa koulupäivän ohessa. Näissä palveluissa tulee toteutua moniammatillinen yhteistyö, johon kuuluu lääkärin ja mahdollisten hoitajien lisäksi myös psykologin osaaminen. On uskomatonta, kuinka usein mielenterveyspalveluiden suunnittelussa unohtuu mielenterveyden laaja-alaisin ammattilainen eli psykologi.

Eli kyllä, nuorten mielenterveyspalvelut ovat riittämättömät. Ratkaisu ei ole psyykkarit ja IPC. Ratkaisu on saada opiskeluhuoltohenkilöstön resurssit kuntoon ja riittävästi matalan kynnyksen palveluita, jotta erikoissairaanhoitoon tarvitsee lähettää vain ne, jotka erikoissairaanhoitoa tarvitsevat. Ei kaikki ne, jotka jotain hoitoa tarvitsevat, eikä muuta tahoa ole.

Milla Maaria Kansanoja, psykologi