Sisäinen nuoreni

On kylmä. 
On tähtitaivas eikä mitään.
On nariseva lumi ja joku sirisevä katulamppu eikä mitään.

Kädet taskussa, reikä lapasessa. Sormet jäässä, varpaat jäässä, aivot jäässä. Koko luuranko ihan helvetin jäässä eikä mitään. Yks kiinnostava tyyppi olis muttei se tullut tänään, ei se tule koskaan, joku mummeli vaan menee ohi ja tuijottaa, varmaan ajattelee just että mitä siinä pönötätte aikuisten tiellä.

Eikä mitään. 
Ei yhtään mitään.
Elämässä ei koskaan tapahdu yhtään mitään.

Kun aloitin kirjailijanurani, kirjoitin vain aikuisille, mutta nykyään kirjoitan myös nuorille. Yksi yleisimmistä minulle haastatteluissa esitetyistä kysymyksistä onkin, miten nuorille ja aikuisille kirjoittaminen eroavat toisistaan. 

Kysymys ei ole helppo eikä siihen ole yksiselitteistä vastausta. Vaikka nuortenkirjallisuudessa keskushenkilö onkin usein lapsi tai nuori, myös aikuistenkirjallisuudessa on kosolti nuoria kertojia, jopa syntymättömien lapsien ääniä, ja toisaalta nuorille voi koskettavasti kirjoittaa tuhansia vuosia vanhasta haltiasta. Aihekaan ei eroa selitä. Vaikka aikuisten maailma ei varsinaisesti olisi nuorten kiinnostuksen kärkikymmenikössä, mikään ei todella estä kirjoittamasta nuortenromaania YT-neuvotteluista tai vastentahtoisesta lapsettomuudesta. 

Seuraavaksi esiin ponnahtaa kysymys vastuusta. Nuoret ovat vaikutuksille alttiissa iässä eikä kirjallisuus koskaan synny arvotyhjiössä. Jokaisen teoksen takana on tekijänsä maailmankuva, jota se – tietoisesti tai tekijän sitä itsekään huomaamatta – tuottaa ja uusintaa. Toisaalta tässäkin on kysymys aste-erosta enemmän kuin kahtiajaosta. Mielestäni vastuu on taiteen tekemisessä mukana aina, se on vapauden kääntöpuoli. On tärkeää reflektoida itseään, sitä mitä on tekemässä, mitä mieltä on ja millaista maailmaa haluaa luoda, sen sijaan että tyytyisi uusintamaan vallitsevia käytäntöjä vain, koska on liian mukavuudenhaluinen, pelokas tai keinoton ottamaan selvää itsestään.

Kustantaja muistuttaa teknisistä seikoista. Nuoren lukijan kiinnostus olisi heräteltävä nopeasti ja kirjassa tapahduttava paljon. Rakenteen tulisi olla selkeä ja sivujuonteet pitäisi karsia minimiin. Toisaalta samat säännöt pätevät myös moniin aikuistenkirjoihin ja joidenkin aikuislukijoiden toiveisiin. Ja päinvastoin: jos oma kirjallinen pyrkimys on koetella perinteisiä kirjallisuuden rakenteita, on uskallettava horjuttaa myös nuoren lukijan käsitystä totutusta tarinamuodosta ja ottaa riski siitä, että hän jättää kirjan kesken koska se on tylsä / sekava / omituinen / muu, mikä? 

Nuortenkirjallisuudelle annetaan niin ikään pedagogisia tehtäviä, mutta minä en suostu tähänkään. En halua opettaa, vaan haastaa lukijaa tekemään tulkintoja ja esittämään kysymyksiä. Olemaan utelias ja sietämään epävarmuutta. Ihmettelemään.

Mistä edes puhun, kun puhun nuorenkirjallisuudesta? Ainakin vastustan ajatusta nuortenkirjallisuudesta yhtenä genrenä. Nuorille kirjoitetaan monenlaista kirjallisuutta. On dekkareita, rakkausromaaneja, scifiä, fantasiaa ja runoja. On kirjoja lukemaan opetteleville ja ajankuluksi mutta myös kirjoja, joilla on taiteellisia pyrkimyksiä. Miksi tämä kaikki pitäisi niputtaa yhden kategorian alle? Entä miksi nuortenkirjallisuutta lukisivat vain nuoret? Saako 23-vuotias lukea nuortenkirjallisuutta ja innostua siitä. Saako 47-vuotias?

Olisi helppo sanoa, ettei nuorille ja aikuisille kirjoittaminen eroa millään tavalla. Minulle kaikki kirjoittaminen on kysymysten esittämistä, uuden etsimistä ja opettelua. Lukijakunnasta riippumatta lähden liikkeelle rakenteellisesta jujusta, jolloin kielelliset ja kerronnalliset tekijät ovat ensisijaisia tarinallisten elementtien kummutessa esiin vasta työn edetessä. 

Miten siis kirjoittaa nuorelle, kun kirjoittaa tutkiakseen kieltä ja maailmaa? Kun kirjoittaa itselleen? Miten se käytännössä tapahtuu?

*

Jotta päästään eteenpäin, on mainittava kysymys, joka esitetään minulle kaikkein useimmin: miten psykologitaustani vaikuttaa kirjoittamiseen. Moni on kuvitellut, että kerään aiheita ja henkilöhahmoja työelämästä, vaikka asia on oikeastaan päinvastoin; ammatillinen psykologitausta vaikuttaa ennemminkin niin, että varon ottamasta aiheita ympäriltäni, en halua siepata oikeiden ihmisten elämiä ja tehdä niistä tarinoita. Sen sijaan psykologia tuo mukanaan kiinnostuksen inhimillisen olemassaolon moninaisuuteen.  Sisäiset ristiriidat. Toiset näkökulmat. Vaihtoehdot yksinkertaisen hyvän ja pahan välillä. Ne ihmiset (tai eläimet) joilta ei koskaan kysytty. Toisen ihmisen rajojen kunnioituksen. Vastuun.

Psykologiatiede on antanut minulle myös pyrkimyksen oman position kriittiseen tarkasteluun ja sen tiedostamiseen, että minäkin (kirjailijana) olen omien käsitysteni kahleissa, olkoonkin, että tulemalla ennakkoluuloistani tietoiseksi voin vaikuttaa siihen, miten paljon ne minua ohjaavat, ja siten avata uusia ikkunoita kuin toisenlaisia näkemisen tapoja. Vailla reflektiota subjektiivinen todellisuus toimii kuin algoritmi. Olemassa olevat käsitykset vahvistuvat ja vaihtoehtoisista näkökulmista on vaikea tulla edes tietoiseksi. Juuri tästä syystä oman position tarkastelu ja ”algoritmin” syntymekanismin tutkiminen onkin niin tärkeää. 

*

Kun kirjoitin esseen alussa olevan runon, melkein tunsin pysähtyneen ajan. Jäiset varpaat. Vanhuksen paheksuvan katseen selässäni. Melkein kuulin valtatien humun ja kuolevan katulampun sirinän. Sehän olin minä neljätoistavuotiaana. Jotain varhaista puski mieleni kerrosten läpi tietokoneen näytölle. 

Palataan takaisin alkuperäiseen kysymykseen: millä tavalla nuorille ja aikuisille kirjoittaminen eroavat toisistaan? Kenelläkään ei ole vain yhtä positiota, josta maailmaa tarkastelee. Olemme lapsia ja vanhempia, lääkäreitä ja potilaita, enemmistöjä jossain asiassa ja vähemmistöjä toisissa. Mitä enemmän meillä on positioita, sitä enemmän meillä on liikkumavaraa. Kirjoittamalla yritän murtaa algoritmin. Nuorille ja aikuisille kirjoittaminen eroaa (minun kohdallani) siten, että kirjoitan nuorille eri positiossa kuin aikuisille, sisälläni asuvasta entisyydestäni käsin, omasta nuoren ihmisen positiostani. Kuuntelen nuorta minua ja yritän säilyttää siihen yhteyden. En naureskele sille, sen päiväkirjoille tai sille mitä se maailmasta ajatteli. Sen sijaan yritän saada selville, mitä se tuumisi maailmasta nyt ja samalla kuuntelen joukkoa tämän hetken nuoria ja yritän oppia heiltä. Oma sisäinen nuoreni on myös se jolle kirjoitan. Nuori minä kirjoittaa nuorelle minälle jotain, mitä se olisi halunnut lukea, toki aikuisen minän ystävällisellä avustuksella. 

Aikuisia saattaa huvittaa, kun nuori uskoo keksineensä maailman omasta päästään. Pyörä keksittiin jo, nuorelle sanotaan. Olen toista mieltä: nuori on keksinyt maailman. Hän on keksinyt sen niin kuin edeltävät sukupolvet ovat keksineet kukin vuorollaan, omalla tavallaan. Pyörä keksitään sukupolvi sukupolvelta uudestaan. Uusi on tietysti hiukan erilainen kuin entiset. Voi olla, että se on vanhempien mallien keksijöiden mielestä huonompi. Ennen oli paremmat pyörät, kajahtaa buumerien pyörävarastosta, jossa tuotteet eivät enää oikein tahdo käydä kaupaksi. 

Uudestaan keksimiseen sisältyy muutoksen mahdollisuus. Nuorten maailmasta nousee teemoja, jotka horjuttavat käsikirjoitusta, kyseenalaistavat, jopa pelottavat. Miltä eläkeikä näyttää nuoren positiosta käsin? Mitä se edes on? Tai työelämä? Velvollisuudet ja oikeudet? Elämänkaari? Sukupuoleen liittyvät odotukset ja seksuaalisuus? Nuoruus horjuttaa algoritmia. 

Oleellista ei ole päähenkilön ikä, kirjan rakenne tai aihe josta kirjoitetaan. Nuortenromaanin ei tarvitse tarjota selviä vastauksia tai kiiltokuvansileää tarinaa. Se voi heijastaa maailmaa vaihtoehtoineen ja ristiriitaisuuksineen ja silti rohkaista: epävarmassakin maailmassa voi elää. Ja ennen kaikkea se voi haastaa esittämään kysymyksiä ja ajattelemaan itse. Oleellista onkin katseen suunta. Nuortenkirjassa maailmaa ei valjasteta aikuisen maailman tarkoitusperiin.

Siksi myös jokaisen aikuisen kannattaa lukea nuorille suunnattua kirjallisuutta. Vaikka nuorissa piilevä muutoksen mahdollisuus ei aina vastaisikaan odotuksiamme.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 1/2023.