Pilkkakirves

Ajellessani itäisellä Uudellamaalla päädyin pienehkölle metsätielle ja kiinnitin huomioni puihin, joiden kylkiin oli lyöty kaiverrusmerkki tai kohokuvio.

Kaiverrusmerkin nimi on pilkka. Metsämiehellä on ollut pilkkakirves, jonka teräpuolella hän on ensin veistänyt puusta kuorta pois ja sitten kääntänyt hamarapuolen, jolla on lyönyt leiman, puumerkin. Pilkkakirveellä lyöty merkki on tarkoitettu paitsi tunnistettavaksi myös pysyväksi. Se on pitänyt lyödä puuhun niin terävästi ja kovaa, että jälki jää ja näkyy.

Pilkkakirves on sanana muuttunut tarkoittamaan muutakin. Kun julkisessa keskustelussa pyydetään varomaan pilkkakirveellä lyömistä, tarkoitetaan sitä, että ei olisi syytä leimata liian yksipuolisesti tai kohtuuttoman ivallisesti toista ihmistä. Pilkkakirves merkitsee ja leimaa. Joskus pilkka on ansaittua ja omaa syytä, joskus täysin ansaitsematonta.

Pilkkaamista pidetään vapaassa yhteiskunnassa myös oikeutena. Satiiri on pilkkaa. Vallanpitäjien tekopyhyyttä tai alhaisuutta saa kansanvallassa ivata. Pilkalle voidaan antaa eri tehtäviä. Pilkkaamista voidaan perustella hauskuudella. Nauru vapauttaa ja toisaalta nauru rankaisee. Pilkka voi olla pedagoginen tai moraaliopetuksellinen väline.

Lasten keskinäinen pilkka tuntuu pahalta. Kova kiusaaminen ja pilkkaaminen muuttaa ja vaientaa lapsen. Julistamme mielellämme, että kiusaamiseen on puututtava, koska tunnistamme sen vaarallisuuden. Samalla olemme tekopyhiä. Teemme työpaikoillamme, kaveriporukoissa tai julkisessa keskustelussa samaa, mitä lastemme kohdalla kavahdamme.

Luterilaisessa teologiassa ajatellaan, että ihminen on samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas, hyvään kykenevä ja pahaan sortuva, keskeneräinen ja rakastettava. Kiusaajien ja kiusattujen jakolinja menee meissä itsessämme, ei meidän ja maailman välillä.

1600-luvun kirkkokäsikirjan hengessä kirkkoherra saattoi määrätessään jonkun jalkapuuhun samalla opettaa seurakuntaa: häpeä kestää vain sen ajan, jonka rangaistuksen saanut on jalkapuussa. Häntä ei sen jälkeen pidä siitä enää syyttää tai muistuttaa. Vanhaan aikaan yhteisön nuhteiden alle joutunut, kirkkokurin kohteeksi päätynyt ja häpeän synnyttäneen rangaistuksen saanut saattoi luottaa siihen, että pilkalla on ajalliset rajat.

Katumuksen jälkeen seurasi kirkkokurin toinen vaihe, rekonsiliaatio (lat. reconciliatio). Suurenkin synnin, pilkan ja häpeän jälkeen ihmisellä oli mahdollisuus uuteen alkuun. Yhteyden palautuminen (Wiederheiligung) auttoi myös yhteisöä ymmärtämään, että jokaisessa ihmisessä on sekä syntisyys että vanhurskaus, Kain ja Abel, samanaikaisesti totta.

Papin tehtävä oli varoittaa häpeänsä jo suorittaneen mahdollisia pilkkaajia. Vuoden 1694 kirkottamisen kaavassa annetaan ohjeet papille:

”Senjälken waroi [varottaa] Pappi Kansaa Seuraawaisella Tawalla

Että tämä Ihminen on syndinsä Tunnustanut ja Katunnut, ja on nyt Julkisesti Ripitetty; Sentähden ei mahda yxikään olla niin Ajattelematoin, että hän soimaa sitä Katuwaista syndistä, että hään on Kirkon-Rangaistuxen Ulosseisonut, ja niin Jumalan edessä itzensä Nöyryyttänyt. Tekee joku sen, hänen pitää Ansaitun Kurituxen ja Rangaistuxen saamaan.”

Häpeästä muistuttava soimaaja tai nöyryytetyn pilkkaaja ansaitsi kovasydämisyydellään ja armottomuudellaan itselleen häpeän. Meidän ajassamme tuntuu, että opetus yhteisölle on usein nimenomaisesti päinvastainen. Häpeä on ikuista, sitä ei voi sovittaa, pilkkakirveen leima säilyy niin ihossa kuin sydämessä hautaan saakka. Olisiko meillä opittavaa vanhasta papin ohjeesta?

Pilkkakirvestä olisi hyvä käyttää vähän ja varoen. Pilkkakirves ei saa vammauttaa puuta ja estää uutta kasvua – ja erityisesti meidän pitää huolehtia, että ajan kanssa kirveen leimat loitontuvat ja puumerkit mitätöityvät.

Teemu Laajasalo on Helsingin hiippakunnan piispa.

Psykologilehti.fi:n kolumnipaikka ”Mielen päällä” kutsuu kirjoittajiksi mielenterveysasioita lähellä olevia organisaatioita ja psykologeja eri aloilta.